Biografia

Atena kustannus. Kirjailija Jaakko Melentjeff. Kuvattu 7.10.2016 Tampereella. Kuva: Laura Vesa
Atena kustannus. Kirjailija Jaakko Melentjeff. Kuvattu 7.10.2016 Tampereella. Kuva: Laura Vesa

YTM Jaakko Melentjeff (s.1965) työskentelee sosiaalityöntekijänä Tampereen kaupungin palveluksessa psykiatrian poliklinikalla. Hän pyöräilee työmatkat Ylöjärveltä käsin neljän vuodenajan läpi ja suhtautuu shakkiin intohimoisesti. Kirjoittajan kodin hän löysi Viita-akatemiasta, jossa hän opiskeli vv. 2010-2013. Hukkuneet on hänen esikoisteoksensa:

”Haluan kertoa tarinat ihmisten kautta: hyvä kertomus nojaa uskottaviin ja todellisilta tuntuviin henkilöhahmoihin. Kirjoittajana kypsyäkseni olen tarvinnut koko tämän elämäntaipaleen. Identiteettini on isyyden ja sosiaalityöntekijän, se ei voi olla näkymättä lähestymiskulmissa, vaikka dekkari- ja jännitysromaanin genressä liikunkin.”

 

MITEN MINUSTA TULI KIRJAILIJA

Olen aina pitänyt tarinoista, olivat ne sitten kirjan muodossa, runona, laulussa tai tarinankertojan päässä. Rakkaimpia muistoja vanhemmistani on heidän eloisa, karjalainen mielenlaatunsa – ja lukemattomat tarinat sodan vuosilta ja rauhan vuosikymmeniltä. Sota- ja evakkovuodet eivät jääneet heidän ainoaksi koettelemuksekseen, mutta paljon mahtui iloakin heidän elämäntarinoihinsa.

Minulla on ollut koko aikuisiän halu kirjoittaa, kuten varmasti niin monella muullakin. Ensimmäinen vakava yritys tapahtui syksyllä 1993, kun jäin hoitovapaalle esikoispojastani. Keväällä 1994 romaanikäsikirjoitus oli valmis. Viimeisen kirjainlyönnin jälkeen lähetin sen innoissani heti isoon kustantamoon. Mitä sitä editoimaan! Vastauskirjeessä muistaakseni ilmoitettiin, että teokseni ei sovi heidän kustannusohjelmaansa. Häpesin tietenkin kuollakseni, enkä aikonut enää kirjoittaa. Tuhosin sekä paperi- että tietokoneversion käsikirjoituksesta. Vain nimi on jäänyt mieleeni muistuttamaan siitä: ’Kuninkaita ja talonpoikia.’

Kirjoitin sen IBM286 -tietokoneella, jossa oli Windows 3.11 käyttöjärjestelmä. Se oli elämäni ensimmäinen tietokone ja elettiin 90-luvun alkua. Veljeni oli töissä pankissa, jossa uusittiin tietokonekanta. Vanhat koneet myytiin edullisesti pois. Ajoin Lohjalle yökylään, kun veljeni opasti minua koko illan tietokoneen saloihin. Aamulla pakkasin koneen ja sen hädin tuskin syliini mahtuvan putkinäytön autoon ja ajoin Nokialle. Onnesta hehkuen kytkin tietokoneen verkkovirtaan ja odotin sen käynnistymistä. Näytölle tuli mustaan ruutuun (pohjana Dos-käyttöjärjestelmä) valkoinen teksti: C://. Pääni löi täysin tyhjää, mitään en veljen opastuksesta muistanut. Oli pakko soittaa hänelle Lohjalle, että mitä nyt tehdään? Kirjoita siihen ’Windows’, kuului neuvo. Kiitos! Jo lähti Windows-ohjelma käyntiin.

Toinen poika syntyi -96 ja sosiaalityössä jatkoin kahdessakin kuntoutuslaitoksessa. Muistaakseni v. 2002 syksyllä sain päähäni ryhtyä kirjoittamaan jännitystarinaa ajatuksella: kirjoitan sellaisen, mistä itse tykkään viimeisen päälle. Olin siis toipunut vuoden 1994 häpeästä riittävästi, että uskaltauduin taas kirjoittamaan. Valehtelin itselleni, että en kuitenkaan lähettäisi käsikirjoitusta minnekään, tekisin sen vain itselleni. Tarinaan oli lähtöidea, joka kantoikin 70 sivun päähän. Sitten kirjoittaminen pysähtyi kuin seinään. Tajusin, että siitä ei tule mitään. Päätin luovuttaa.

Vuoden kuluttua joulun alla siivosin tietokonepöydältä pois turhaa tavaraa. Aioin heittää menemään myös läjän diskettejä (jep, niitä 3.5″ korppuja), kun huomasin niiden joukossa käsikirjoituksen varmuuskopiot. Lukaisin huvikseni ne 70 sivua läpi ja pidin ideastani. Päätin yrittää uudelleen. Kirjoitin alun osittain uusiksi ja jatkoin kirjoittamista kurinalaisesti joka päivä. Vähintään yksi lause päivässä, oli tavoite. Heinäkuussa 2004 jännitysromaanin 1. versio oli valmis. No totta kai käsikirjoitus lähti heti postissa matkaan kustantamolle. Editoinko käsikirjoitusta? En tietenkään. Palautekirje on yhä tallessa. Siinä sanotaan jotakuinkin näin, että ’käsikirjoituksenne ei täytä julkaistavalle teokselle asetettuja vaatimuksia’.

Häpeän tunnetta on mahdotonta kuvailla. Päätin säilyttää hylkäyskirjeen, jotta varmasti pysyisin elämässä nöyränä, enkä koskaan enää haaveilisi kirjailijan urasta.

Tällä kertaa en tuhonnut käsikirjoitusta. Seuraavien vuosien aikana palasin sen ääreen tuon tuosta ja editoin sitä. Vilautin sitä jopa parille paljon lukevalle tuttavalle, jotka rohkaisivat jatkamaan. Sain heiltä myös hienovaraisesti kritiikkiä, kiitoksia vain. Vanhempi poikani oli kasvanut teini-ikään ja halusi hänkin lukea käsikirjoituksen. Eräästä kohtauksesta, jossa mies ampuu seisovilta jaloilta tarkkuuskiväärillä, poikani huomautti: ’Iskä… tuo ase painaa 17 kg, eikä kukaan jaksa kannatella sitä noin kauan… sillä ammutaan makuulta ja käytetään jalustaa, koska rekyyli on aika voimakas… niin ja siinä käytetään 50 kaliiberin ammuksia.’ Huh! Tyrmäävä ja asiantunteva palaute! Mutta mistä 13-v. poikani tietää noin paljon… ?

Pyörsin päätökseni ja lähetin käsikirjoituksen editoituna pariinkin otteeseen muutamaan kustantamoon. Se oli ehkä liian paksu, sillä se ei ’sopinut’ kustantamoiden kustannusohjelmiin. Positiivista oli, että enää hylkäyskirjeissä ei puhuttu teokselle asetettujen vaatimusten puuttumisesta. Editointi jatkui, joskin koko tämän pitkän vuodesta 2003 alkaneen savotan varrella oli todella hiljaisia taukoja. Rakensin yhtä ja samaa iisakin kirkkoa. Välillä humputtelin ja tein novellin Pirkanmaan kirjoituskilpailuun – ei kuitenkaan sijoittumista.

Vuoden 2010 kesällä huomasin ilmoituksen, että Viita-akatemia haki opiskelijoita syksyllä alkavaan kolmivuotiseen kirjoittajakouluun. Rohkea rokan syö. Halusin testata kirjoittajan tasoni. Lähetin hakemuksen ja näytteen jännitysromaanista. Yllätys oli melkoinen, kun valinta osui kohdalleni! Meitä aloitti 15 kirjoittamiseen intohimoisesti suhtautuvaa opiskelijaa, ikähaarukassa 18-60 vuotta. Olin toiseksi vanhin ja myöhemmin vanhin, muut opiskelijat vähintään 15 vuotta minua nuorempia.

Kirjailija Niina Hakalahti oli innostava vetäjä. Meille kävi puhumassa lukuisia kirjailijavieraita, joista Jyrki Vainonen valittiin sittemmin Suomen Kirjailijaliiton puheenjohtajaksi. Erästä yli 50-vuotiaana esikoiskirjan julkaissutta kirjailijavierasta en enää muista, mutta hän lupasi vierailunsa lopuksi paljastaa salaisuuden, miten ylitämme julkaisukynnyksen. Ja salaisuuden hän myös paljasti: ’Älkää ikinä antako periksi.’

Siinä kaikki.

Elämäkin heitteli ja koetteli. Tuli avioero ja uusi avioituminen. Nykyinen vaimoni Anne valoi kirjoittajan haaveilleni niin peräänantamattomasti uskoa, että lähetti tietämättäni käsikirjoitukseni kaikkiin kustantamoihin. Ihmettelin, kun alkoi tulla hylkäyskirjeitä, vaikka en ollut lähettänyt mitään. Lyövätkö lyötyä: muista hä-ve-tä, ettäs kehtaat. Vaimo paljasti tekonsa ja annoin jalomielisesti anteeksi. Jaakko Armollinen.

Jossain vaiheessa olin päättänyt, että yritän julkaista ensimmäisen kirjan ennen kuin täytän 50 vuotta. Vielä kerran lähetin iisakin kirkon useampaan kustantamoon. Jos ei tärppäisi, olisi aika hylätä se ja luoda vihdoin uusia kertomuksia. Uusi julkaisuhaavetavoite: 65 vuotta, jos terveyttä ja elonpäiviä annetaan. Vuosia vaivannutta lonkan nivelrikkoa en enää laskenut sairaudeksi, vaan elämäntavaksi. Päätöksen jälkeen tuli molempiin silmiin harmaakaihi, ajokieltokin ennen talven 2015 silmäleikkauksia.

Keväällä 2015 jännitysromaanin käsikirjoitus oli lähtenyt matkaan (tällä kertaa itse lähetin, ei vaimo) sähköpostitse lukuisiin kustantamoihin. Hylkäyskirjeitä tuli, mutta myös pari kannustavaa hylkäystä. Niissä todettiin, että olin ilmiselvästi nähnyt vaivaa ja hionut tekstiä – mutta ei ihan meidän näköistämme. Jos teet uusia tekstejä, luemme mielellämme. Eräästä isosta kustantamosta tuli siihen väliin hylkäyskirje: ’Hyvä Jaakki’ … Teki mieli itkeä ja nauraa, ei edes nimi kirjeessä oikein, pelkkää tykinruokaa?! Mutta sentään vastasivat ja jälleen iso kiitos.

1. syyskuuta 2015 sain sähköpostitse hylkäyskirjeen Atena Kustannukselta. He antoivat lyhyen palautteen, miksi vastaus on ’ei’ ja olivat kiinnostuneita kuulemaan eräästä toisesta ideastani. Jatkoimme keskustelua, jonka pohjalta aloitin 1. lokakuuta kirjoittamaan uutta käsikirjoitusta. Lonkka leikattiin joulukuussa, ja kolmen viikon leikkauskipujen jälkeen kykenin taas kirjoittamaan. Sain tilaisuuden keskittyä kuntoutumiseen ja kirjoittamiseen. Helmikuun viimeinen päivä 1. versio oli valmis. Toukokuussa 2016 Atena tarjosi kustannussopimusta: ’Eiköhän tästä kirja tehdä’, totesi kustantaja Ville Rauvola.

Mitä voisin sanoa tässä kohtaa? Miten minusta tuli kirjailija. Tällä tavalla. Ei ehkä se helpoin tai nopein reitti. Paljon erehtymistä, onnistumista, oppimista ja vielä enemmän työtä. Moni Viita-akatemian opiskelijatovereista on myös jo julkaissut – upea juttu. Opettaja Niina Hakalahdelta ilmestyi uusin kirja syksyllä 2016. Vuoroni tulee maaliskuussa 2017 ja sen jälkeen täytän kesällä 52 vuotta.

Hirvittävän nöyrä olo ja kiitollisuus vaimolleni Annelle, Atena Kustannukselle ja kaikille matkan varrella tukeneille. Niille muillekin kiitos: teitte minusta kirjailijan.