Blogi

/Blogi

Päivitykset kuukauden ensimmäisenä sunnuntaina

2019-03-31T18:25:08+03:00

31.3.2019

Päätin siirtyä blogipäivityksissä väljempään aikakauteen, jolla ei ole mitään tekemistä viimeöisen kesäaikaan siirtymisen kanssa. Viikossa ehtii tulla niin vähän uutisoitavaa ja kerrottavaa, että on mukavampi päivittää kuulumiset kuukauden välein. Seuraava päivitys tulee täten toukokuun ensimmäisenä sunnuntaina, jolloin on varmasti jotain uutta kerrottavaa, kenties kirjarintamaltakin.

Muistakaa vaihtaa kesärenkaat kulkupeleihin ja aurinkoista huhtikuuta huomisesta alkaen!

Jaa sosiaalisessa mediassa:
Päivitykset kuukauden ensimmäisenä sunnuntaina2019-03-31T18:25:08+03:00

Vihtorin kirjamessuilla

2019-03-24T17:56:43+03:00

24.3.2019

Terveisiä Tampereelta Vihtorin kirjamessuilta, jotka järjestettiin 23.3. Sokos Hotel Ilveksessä. Messut huipentuivat Tulenkantaja-palkinnon julkistamiseen, jonka voitti kirjailija Minna Rytisalo teoksellaan Rouva C. Piipahdin messuilla vaimoni Annen kanssa parin tunnin ajan, ja tapasimme Irlannista asti paikalle tulleen dekkaristi Markus Ahosen. Ajattelin, että näin hyvää tilaisuutta nähdä kasvokkain ei ihan hetkeen tule toista kertaa. Markukselta julkaistiin pari viikkoa sitten WSOY:n kustantamana viides Isaksson-dekkari nimeltään Sieluttomat. Se on nopeakäänteinen jännitysromaani, joka kaikuluotaa ihmismielen ja -sielun kykyä sekä hyvään että pahaan. Isaksson-sarjan edellinen kirja Sydämenmurskajaiset ilmestyi 2016. Kiireisellä Markuksella oli aikaa vaihtaa kuulumisia kahvikupposen ajan, ja Hannu Peltonen yhytti meidät yhteiseen valokuvaan:

Tapasimme Annen kanssa myös kirjailija Helena Väisäsen, joka oli Tampereella muusta syystä kuin kirjamessujen takia, mutta poikkesi Vihtorissa meitä moikkaamassa. Helenalta julkaistiin viime kesänä dekkari Kuoleman tuoksu (Reuna 2018), ja ensi kesäkuussa se julkaistaan Sveitsissä saksankielisenä käännöksenä nimellä Farmaberg (Antium 2019). Helena asuu itsekin Sveitsissä, ja tutustuimme häneen siellä viime syksynä.

Muilta osin kulunut viikko on noudattanut aika tavalla aiempia latuja, joskin kevät näyttäisi vihdoin tekevän tuloaan oikein isosti. Työmatkapyöräilypäiviä sain kasaan neljä eli maanantaista torstaihin. Ensi tiistaina tapaan työpäivän jälkeen Radio Moreenin toimittajan Tampereen Kauppahallissa, ja rupattelemme kahvikupposen ääressä uutukaisestani Papin kostosta. Haastattelu lähetetään ulos myöhemmin ilmoitettavaan ajankohtaan.

Sain tänään osapuilleen maaliviivalle asti erään mielenkiintoisen kirjallisen homman eli annoin matkan varrella hiukan editointiapua vaimoni isälle, joka on ansiokkaasti taltioinut sukunsa historiaa kansien väliin. Satoja liuskoja tekstiä muodostaa kolmen kirjan kokonaisuuden, joista viimeiseen kirjoitti mittavan osuuden myös hänen veljensä. Tällaisen suvun historian kokoamisen arvoa ei voi oikein rahassa mitata. On ollut hyvin mielenkiintoista lukea heidän sukunsa vaiheista 1700-luvulta asti. Iso hatunnosto moisesta kirjallisesta uroteosta!

Seuraavaksi on sitten aika keskittyä NORDSA-sarjan jatkamiseen eli kirjoitushommat nytkähtävät käyntiin oikein isolla vaihteella. Mitä tuohon muuta sanomaan kuin että olen valmis urakkaan.

Sunnuntainen kirjoittelu jatkuu myös tulevaisuudessa eli laitan aina jotain uutta kuulumista, ja vaikka ei niin kuuluisikaan, jotain kuitenkin. Mukavaa alkavaa viikkoa itse kullekin ja olkaa varovaisia siellä, varsinkin jos on vielä liukasta.

Jaa sosiaalisessa mediassa:
Vihtorin kirjamessuilla2019-03-24T17:56:43+03:00

Ryssävihaa ilmassa

2019-03-17T00:48:53+03:00

17.3.2019

Perjantaina vaimoni lähetti minulle viestin, olenko nähnyt Papin koston kirjataraileriiin jätettyä kommenttia Atenan Facebook-sivuilla. Kävin vilkaisemassa sitä ja vastasinkin kommenttiin, mutta poistin kirjoitukseni saman tien. Pyysin siinä kommentoijaa poistamaan viestinsä, mutta sitten ajattelin, että antaa asian olla. Atenan väki kuitenkin kaiketi huomasi saman asian, ja minulle tarkoitettu kommentti hävisi hyvin pian näkyviltä. Vaimoni oli kuitenkin ehtinyt ottaa kommentista jo kuvatallenteen, joten laitan sen tähän ilman kommentoijan nimeä:

Ensin minulla tietenkin nousi suuttumus pintaan, mutta hyvin nopeasti se vaihtui omituiseen surullisuuden tunteeseen: Miksi joku ihminen, joka luultavasti ei tiedä minusta mitään muuta kuin nimen kirjani kannessa, purkaa vihaansa tällä tavalla? Enkä usko, että olisin selittelemällä voinut kääntää hänen asennettaan päälaelleen vihasta lähimmäisenrakkauteen. Sen takia poistin nopeasti vastauksenikin. Olen elämässäni itse tehnyt ihan riittävästi kyseenalaisia tulkintoja, ollut asenteellinen ja taatusti käyttäytynyt typerästi. Valitettavasti mitään niistä en ole voinut tehdä jälkeenpäin tekemättömäksi. Mitä karjalainen äitini aikoinaan tapasikaan sanoa, sen olen myös joutunut tai oikeastaan tarkemmin ajateltuna saanut oppia matkan varrella: ”Jos elämä ei muuta opeta, niin ainakin hiljaa kävelemään.” Sarkasmia tässä on ehkä nyt se, että kävely on taas kerran konkreettisesti hiljaa köpöttelyä. Luultavasti vuoden sisään on käytävä toisenkin lonkan tekonivelleikkauksessa. Olisin päässyt jo maaliskuussa leikkausarvioon Coxaan, mutta siirsin vastaanottoajan alkukesään. Nyt mennään niin, että popsitaan tarvittaessa kipulääkettä, ja leikkaukseen sitten hiukan myöhemmin sopivamman hetken koittaessa.

Voisin hyvinkin olla molemmista vanhemmistani tuo kommentoijan mainitsema ”ryssänpoika”, mutta ei se silti oikeuttaisi suvaitsemattomuuteen. Minussa taitaa olla ryssänpoikaa neljänneksen, jos pitää oikein tarkasti sitä kuulostella. Mutta ”vaarintappaja”, se on kova väite.

Äitini Saimi Melentjeff syntyi 26.7.1925 Pölläkkälässä, joka sijaitsee Karjalankannaksella Äyräpään pitäjässä. Äitini syntymän jälkeen Äyräpäässä käytiin pari vuosikymmentä myöhemmin kesällä v. 1944 ratkaisevia jatkosodan taisteluja, kun Neuvostoliiton suurhyökkäys Suomea vastaan riehui kuumimmillaan, ja Suomen itsenäisyys oli vaakalaudalla. Kerron äidistäni ja hänen venäläisjuuristaan kohta lisää, mutta ensin haluan sanoa jotakin isästäni.

Isäni Erkki Juvonen syntyi 23.1.1923 samaisessa Pölläkkälässä, eikä tietääkseni koskaan saanut äidiltään kuulla, kuka oli hänen biologinen isänsä. Myöhemmin isäni äiti eli mummoni avioitui, ja isälläni oli siitä lähtien kasvatti-isä. Käsittääkseni kasvatti-isä oli kovaluontoinen kasvattaja, kansalaissodan aikaan hän oli taistellut punaisten riveissä ja oli kokemusten katkeroittama. Muistelen, että hän olisi täpärästi säilynyt teloitukselta, mutta tätä tietoa en pysty vahvistamaan. Muistan kuitenkin, että vanhempani ovat näin puhuneet minunkin kuulteni, kun olin vielä lapsi. Tämän Eino-papan muistan hyvin. Olin jo ajokortin ajanut, kun kävin isäni kanssa Porissa tervehtimässä hänen kasvatti-isäänsä. Mummo oli kuollut aiemmin ja Eino eli yli 90-vuotiaaksi. Eino oli kommunisti kuolemaansa saakka ja piti loppuun asti seinällä Leninin kuvaa. Äitini kehuskeli joskus, että oli nuorempana härnännyt appiukkoaan ja kehottanut vaihtamaan Leninin kuvan tilalle Mannerheimin potretin. Tästä voi tulkita, että miniän ja appiukon välit eivät olleet erityisen lämpimät. Oma muistikuvani on, että tässä Porin mummolassa ei koskaan saanut istua sohvalla, ennen kuin mummo otti sohvatyynyt pois vierailumme ajaksi.

Isäni oli tuskin kouluikäinen, kun hän sairasti lapsipolion, jonka seurauksena hänen vasen kätensä jäi hyvin voimattomaksi, ja sormet olivat sellaiset koppuraiset, keskisormen sojottaessa aina suorassa (niin, olisiko tässä ollut kirjaimellisesti se ”kävelevä keskisormi” tai isän juoksu-uran huomioiden ”juokseva keskisormi”) . Hänen vasen jalkansa oli hieman oikeaa lyhyempi. Isäni muutti äitinsä kanssa Poriin, käsittääkseni varhaislapsuudessa, Pihlavan kaupunginosaan, missä isäni tunnettiin lisänimellä ”Pihlavan siipirikko”. Heidän on täytynyt muuttaa sitten hyvissä ajoin ennen talvisotaa Pölläkkälään. Isäni ei ollut polion sairastaneena palveluskelpoinen, mutta hän pääsi 17 vuotta täytettyään vapaaehtoisena vartioimaan Imatran Valtionhotellia eli sen täytyi olla ajankohdaltaan vuonna 1940 talvisodan aikaan. Se oli sotatoimialuetta, jonka johdosta isäni sai 1990-luvulla rintamamiestunnuksen, kun oikeutta siihen laajennettiin. Isäni oli hyvin ylpeä siitä, että oli palvellut maataan sodan aikana. Poliovammaansa isäni kompensoi urheilulla. Hän juoksi Helsingin vuoden 1952 olympialaisten Suomen maratonjuoksun karsinnoissa, ollen lopputuloksissa 25:s. Hänen maratonennätyksensä on 2.42, joka on ilmeisen pätevä ennätysaika. Mainitsen tässä nämä hänen mainetekonsa, sillä ne olivat hänelle hyvin tärkeitä urheilu-uran paalutuksia. Teen täten isästään ylpeänä poikana kunniaa vielä kerran…

Työkyvyttömyyseläkkeelle jäätyään, jotakuinkin 50-vuotiaana, isäni kouluttautui urheiluhierojaksi ja oli sellainen yksikätinen hieroja. 1980-luvulla asiakkaina oli mm. Tampereen Tapparan ja Ilveksen pelaajia, Ilveksen jalkapallojoukkue, kilpajuoksijoita, kuntoilijoita, kotirouvia, yms. Yksi hänen miesasiakkaistaan tunnettiin nimellä ”Nurejev”, sillä tämä keski-ikäinen mies oli kova tanssimaan. Hänen vaimonsa ei käynyt tansseissa. Kerran mies tuli vaimon mielestä turhankin myöhään tansseista kotiin, jolloin vaimo sanoi: ”Sieltähän se meidän Nurejev tulee”. Liikanimi oli lanseerattu eliniäksi. Ja jos joku ei tiedä, Nurejev oli aikoinaan venäläinen balettitanssija. Isäni jäi leskeksi v. 1994 ja sairastui myöhemmin 2000-luvulla Alzheimerin tautiin. Ja hei, äitini kuoleman ja Alzeiheimerinsa välissä isä ehti löytää ensirakkautensa Kirstin 50 vuoden hiljaiselon jälkeen. He asustelivat muutaman vuoden avoparina lähinnä Turussa, ennen kuin molempien kunto heikkeni dramaattisesti ja isä palasi Tampereelle ja myöhemmin palvelutaloon. Isäni kuoli muutamia vuosia sitten, ja Kirstikin on jo siirtynyt ajasta ikuisuuteen.

Isäni oli seurallinen, mukava ja auttelias karjalaismies. Hän ei juurikaan käyttänyt voimasanoja, mutta tiukan paikan tullen tapasi tuulettaa: ”VOI VENÄJÄ SENTÄÄN!” Hänestä olisi tullut oikein hyvä karavaanari, sillä hän oli sellainen laulun sanojen mukainen ”kaikkien kaveri.” Alkoholinkäyttö oli maltillista, ellei peräti olematonta. Joskus 1990-luvulla koettiin sellainenkin ihme, että isä oli joulunpyhinä hienokseltaan maistissa ja soitteli äidin sukulaisille Hyvinkäälle joulutervehdyksiä (isättömällä huutolaispojalla ei ollut oikeastaan omaa sukua äitinsäkään puolelta) ja päätti yhden puheluista legendaarisilla sanoilla: ”Eletään jälleennäkemisen ihanassa toivossa!” Sitä lausahdusta käytän mielelläni itsekin ihan jo isäni muistoa vaaliakseni. Viimeksi taisin sanoa niin viime torstaina, kun kävin pelaamassa hyvän ystäväni Jouni Luukkalan luona shakkia… Ja Jouniltahan ilmestyi juuri kirja Osalliseksi onnellisuudesta (Duodecim, 2019), johon kannattaa tutustua!

Äitini on sukuaan Ahtosia. Hänen sukunsa vaiheet ovatkin sitten varsin kimurantteja. Valitettavasti äidin sisarukset ovat jo kuolleet, lukuun ottamatta nuorinta siskoa. Äitini äiti (mummoni) oli nimeltään Palaga Ahtonen ja kotoisin Kainuun Kuhmosta Rimmin tilalta. Äitini isä (vaarini) oli Afanas Melentjeff, joka tuli Rimmiin kasakaksi eli heinämieheksi eli rengiksi niukasti nykyisen valtionrajan venäläiseltä puolelta muutaman kymmenen kilometrin päästä. Rimmin tila sijaitsee aivan rajan tuntumassa Suomen puolella. En ole siellä itse käynyt, mutta vanhempani ja muistaakseni vanhempi veljeni on siellä vieraillut. Käytän tässä vähän lähteitäkin, Pertti Virtarannan kirjaa Polku sammui (Kirjayhtymä, 1972), jossa kerrotaan myös Rimmin tilan vaiheista. Vaaristani Afanasista 1900-luvun alkupuolelta kerrotaan seuraavasti:

”… Outi meni naimisiin Hukkasalmesta kotoisin olleen Miihkalin Ohvon kera ennen ensimmäistä maailmansotaa. Isä, Kauron Miihkali, sukuaan Melentjev, oli nainut Suomesta luterilaisen tytön. Heillä oli lapsia Ohvon lisäksi Iivana ja Rofka. Ohvo oli kasakkana ja päivämiehenä Rimmin taloissa (Rimmillä, Viettolassa ja Juortanalla). Hän oli erityisen ahkera tupakan käyttäjä, mistä tavasta hän olikin saanut ”tupakki-Ohvon” liikanimekseen. Ohvo ”kynti” 4 vuotta ”Saksan sodassa”, ts. ensimmäisessä maailmansodassa. Sitte Outi kuoli, jäi 2 lasta. Ohvo otti vaimokseen vaimovainajansa sisaren Palakan ja eli tämän sekä molemmista vaimoista olevien lastensa kanssa Pölläkkälässä. Palakan kuoltua Ohvo otti vielä kolmannen akan, luterilaisen. ”Vain osai se sulttsinoa ajella”, vaikkei ollutkaan karjalainen. Sitten kuoli jo Ohvo ja akka jäi leskeksi. Tämä kolmas vaimokin on jo kuollut. Palaka oli siis, kuten edellä on sanottu, naimisissa Kauron Miihkalin pojan Ohvon kanssa sen jälkeen kun vanhempi sisar Outi oli kuollut.”

Äitini on siis Ohvon (s. 26.5.1888) toisesta avioliitosta. Palaga kuoli, kun äitini oli 2-vuotias, joten Palagan kuolinvuoden täytyy olla v. 1927.  Äitini sisaruksilla oli siis yhteinen isä, mutta lapsikatraan oli synnyttänyt kolme eri äitiä. Nyt iski ihan täysi blackout, mutta lapsia oli muistaakseni täysi tusina eli kaksitoista.

En tiedä miksi, mutta äidilläni ei ollut Suomen kansalaisuutta vuosiin. Ilmeisesti kävi niin, että Venäjän vallankumouksen myötä Afanas Melentjeffin perhe jäi isänmaattomaksi eli heistä tuli Suomen puolella Pölläkkälässä asuvia entisen Venäjän kansalaisia (isän kansalaisuuden mukaisesti). Melentjeffeillä oli Kansainliiton (YK perustettiin vasta 24.10.1945) myöntämä Nansen-passi. Tässä ihan lyhyesti aiheesta:

Heinäkuun alussa 1922 Kansainliiton pakolaistoimisto kutsui koolle Geneveen jäsenvaltioiden välisen konferenssin, jossa sovittiin Venäjän-pakolaisten väliaikaisista passiasioista ja muista matkustussäännöistä. Sopimus pakolaisten ”identiteettitodistuksista”, niin sanotuista Nansen-passeista, allekirjoitettiin 5. heinäkuuta 1922, ja Suomi liittyi siihen mukaan 1. lokakuuta 1922 alkaen.

Vuoteen 1922 mennessä Suomeen oli saapunut yhteensä noin 42 000 pakolaista, joista heimopakolaisia eli inkeriläisiä ja itäkarjalaisia oli noin 25 000, ja loput noin 17 000 oli venäläisiä. Heistä noin puolet, eli hieman yli 8 000, oli niin sanottuja Kronstadtin pakolaisia, jotka olivat tulleet jään ylitse Terijoelle kevättalvella 1921. Vuoteen 1929 mennessä pakolaisista lähes 25 000 oli muuttanut joko takaisin Neuvostoliittoon tai jatkanut matkaa Keski-Eurooppaan. Heimopakolaisista lähes 14 000 palasi vapaaehtoisesti takaisin, ja länteen päin jatkaneita venäläisiä oli hieman yli 11 000. Suomeen jäi noin 5 000–6 000 venäläistä emigranttia ja noin 11 000 heimopakolaista. (http://itsenaisyys100.fi/nansen-passista-tuli-1922-pakolaisten-henkilotodistus/)

Jossain vaiheessa äitinikin on Suomen kansalaisuuden saanut. Jatkosodan jälkeen Melentjeffit vaihtoivat nimensä suomalaisemmaksi, mutta se on suojattu sukunimi, niin en sitä nyt mainitse, kun en ole sukunimen käyttäjiltä lupaa tiedustellut. Osa on ottanut myöhemmin Melentjeffin uudelleen sukunimekseen. Äidin kaksi nuorempaa veljeä lähetettiin Ruotsiin sotalapsiksi. Ainakin toinen heistä adoptoitiin ruotsalaiseen perheeseen. Äitini veljistä kolme päätyi lopulta Ruotsiin, ja minulla on siellä muutamia serkkuja, joita en ole vielä tavannut. Olemme alkaneet kuitenkin pitää hieman yhteyttä Facebookin välityksellä. Nyt olisi hyvä syy kohentaa ruotsinkielen osaamista!

Vaarini Afanas kuoli jatkosodan aikana v. 1943. Hänen pojistaan ainakin kaksi taisteli jatkosodassakin, toinen heistä oli kummienoni Santtu, kastenimeltään Aleksanteri. Santusta on hauska desantti-juttu, mutta se on aivan liian pitkä kerrottava tähän blogiin. Olin lapsena joskus paikalla, kun Santtu kertoi sen kaikilla mausteilla. Santtu haavoittui jatkosodassa Karhumäen valtauksessa, kun hän työnsi aseen näkyviin ulos ikkunasta, ja venäläinen tarkka-ampuja ampui hänen kivääriinsä, josta luoti otti kimmokkeen peukaloon. Äitini toinen veli Otto Melentjeff ehti olla etulinjassa vain kolme tuntia, kun hän sai luodin päähänsä. Otto selvisi hengissä, mutta vammautui vakavasti. Muistan, kun joskus 1970-luvulla haimme hänet Itä-Suomesta sotainvalidien kuntoutuksesta ja hän yöpyi meillä. Otto muutti sodan jälkeen Ruotsiin, avioituikin, ja teki sitten kuntoutusmatkoja Suomeen. Haavoittumisen jälkeen Otto vietti pitkän ajan sotasairaalassa. Hän joutui opettelemaan kaiken alusta eli syömisen, puhumisen… kaiken. Mutta hän toipui verraten hyvin. Joka tapauksessa, sotasairaalaan tuli vierailulle itse marsalkka Mannerheim, joka kiersi potilasosastot ja tarjosi tupakkimiehille tupakat. Kun hän tuli Oton sängyn kohdalle, hoitaja kertoi haavoittumisesta, sillä Otto ei kyennyt vielä puhumaan. Marsalkan avustaja tarjosi Otolle tupakkaa rasiasta, jossa oli viisisataa savuketta. Otto otti koko rasian vastaan. Avustaja hämmentyi, mutta marsalkka nähdessään Oton sekavan tilan viittasi avustajalle, että antaa pojan pitää koko rasia. Avustaja kävi hakemassa autosta lisää tupakkaa ja marsalkan kierros jatkui. Tällaista muistoa on kerrottu suvussa, joku sairaalan väestä oli tämän kaiketi kertonut Oton sisaruksille, kun vierailivat sotasairaalassa velipoikaa katsomassa.

Vaarini Afanas palveli 1. maailmansodassa Venäjän armeijassa osan ajasta samassa divisioonassa, missä Mannerheim toimi upseerina. Kyse on ollut sodan alkuvaiheesta, koska muistan äitini kertoneen isänsä taistelleen Puolassa. Wikipedia kertoo Mannerheimin vaiheista, jotka olivat siten myös vaarini vaiheita:

Puola 1914

Kenraalimajuri Mannerheimin komentama Erillinen Kaartin ratsuväkiprikaati sai liikekannallepanomääräyksen 30. heinäkuuta lopulla ja se siirrettiin Lublinin kaupunkiin. Mannerheim oli voitokas ensimmäisessä taistelussaan Krasnikissa 17. elokuuta (4. elokuuta 1914 juliaanista kalenteria) itävaltalaista 5. jalkaväkidivisioonaa vastaan ja hänelle myönnettiin arvomerkkinä Pyhän Yrjön miekka.

Opolen kolmipäiväisestä taistelusta 28. elokuuta (15. elokuuta 1914J) – 30. elokuuta (17. elokuuta 1914J) Mannerheimille myönnettiin Pyhän Stanislauksen ritarikunnan 1. luokan ritarimerkin sekä miekat Pyhän Vladimirin 3. luokan ritarimerkkiin.

Opatów–Klimontow-alueen taisteluiden lopussa 2. lokakuuta (19. syyskuuta 1914J) – 4. lokakuuta (21. syyskuuta 1914J) Mannerheim sai siirtokäskyn. Rintamatilanne oli muuttunut epäedulliseksi venäläisille ja Mannerheim tilanteen todettuaan jäi oma-aloitteisesti paikalleen suojaamaan muun armeijan vetäytymistä Veikselin toiselle rannalle. Tällä tilanteenhallinnallaan Mannerheim ansaitsi tavoitellun Pyhän Yrjön ristin ritarikunnan 4. luokan ritarimerkin.

Suvussamme on kerrottu tarinaa, että Afanas oli vartiossa Puolan rintamalla, kun juoksuhautaan oli hiipinyt saksalaisten vanginkaappauspartio. Afanas tuli yllätetyksi, syntyi lähitaistelu, ja Afanas surmasi koko kuusimiehisen partion. Siitä hyvästä Afanas sai rivisotilaille myönnettävän alemman luokan Pyhän Yrjön ristin ja maapalan Krimiltä (dokumentit ja muuta arvokasta jäivät Karjalaan, muistaakseni perunapeltoon haudattuna, kun Melentjeffit lähtivät jatkosodan aikaan evakkoon). Myöhemmin 1. maailmansodan loppupuolella Afanas sai kaasumyrkytyksen ja oli sotilassairaalassa Venäjällä, kun Venäjän vallankumous puhkesi. Afanas teki myöhemmin vaarallisen matkan ja palasi kotiin Karjalaan ja Pölläkkälään. Rauhassa ei saanut elää edes kotona, vaan erään kerran talviaikaan kaksi tuntematonta miestä tulivat hakemaan Afanasin yötä vasten kuulusteluihin. Afanas lähti ja palasi valoisalla takaisin ja kielsi ankarasti puhumasta asiasta. Äitini  ei ollut silloin vielä syntynytkään, mutta hän kertoi, että Afanas oli juovuspäissään joskus ennen kuolemaansa paljastanut, mitä oli tapahtunut: Miehillä oli ollut aikomus tappaa ryssä Melentjeff, mutta Afanas oli arvannut miesten aikeet ja yllättänyt heidät kesken matkanteon. Miehet Afanas oli sitten tuikannut avantoon, ja Vuoksen virta oli kuljettanut heidät luultavasti Laatokkaan asti. Tällaisia juttuja suvussa on kerrottu (kuulin äidiltäni), mutta en tietenkään mitenkään voi niitä lähteä vahvistamaan. Ehkä ne ovat täysin tosia, ehkä rutkasti väritettyjä, luultavasti kuitenkin vähintään totuuden siemeniksi.

Vaimoni suku on lähtöisin Saksasta, Kuhlmanien sukua. Vaimonikaan ei ole nimitellyt minua vaarintappajaksi, vaikka saksalaisen partion kävi Afanasin kanssa huonosti… jos tällainen välikevennys sallitaan.

Mummoni puolelta suku ei voisi suomalaisempaa olla, sillä äitini äidin (Palaga) vaari oli Julian Gavrilinpoika Ahtonen (s. 1822, k. 1918), joka tunnettiin nimellä Rimmin Uljaska:

(Kuva: http://www.juminkeko.fi/viena/rimpi.html)

Perimätiedon mukaan Rimmin kylän synty ajoittuu 1800-luvun puolenvälin tienoille. Kylän alkuasukas oli Eljas Ahtonen, joka paremmin tunnetaan nimellä Rimmin Uljaska. Hän on tullut kuuluisaksi oltuaan Gallen-Kallelalla Väinämöisen mallina tämän maalatessa Aino-triptyykkiään.

Rimmin kylä liittyy siis samalla tavalla karelianismin syntyyn kuin Akonlahtikin.

Rimpi on ollut portti Vienaan Kuhmon kautta Vienaan matkaaville runonkerääjille ja kareliaaneille. Rimmin kävijöitä ovat ainakin Juvelius, Meriläinen, Pääkkönen, Niemi ja Ohrt sekä myöhemmin Paulaharju, joka otti silloin klassiseksi kohonneen kuvan Uljaskasta. (http://www.juminkeko.fi/viena/rimpi.html)

Pertti Virtarannan Polku sammui-kirjassa kerrotaan Uljaskasta lisää:

Rimmin eläjistä on suurimpaan kuuluisuuteen kohonnut Uljaska Ahtonen. Uljaska oli syntynyt Kuhmon etelälaidalla Lauvuksessa, lähellä Nurmeksen rajaa n. v. 1822. Kuten edellä on kerrottu, hän joutui jo 6-vuotiaana vanhempiensa mukana Venäjälle, josta palasi vasta perheellisenä miehenä takaisin Suomeen ja asettui Rimmille. Uljaska viljeli maata, kalasti ja metsästi kuten muutkin Rimmin miehet. Lisäksi hän teki räätälintöitä lähes kuolemaansa saakka. Noin 70:n iässä Uljaskan näkö heikkeni, mutta sitten se kirkastui uudelleen, niin että hän saattoi taas ommella turkkeja ja omatekoisesta sarasta housuja ja takkeja miehille työvaatteeksi. Uljaska saavutti korkean iän: hän kuoli 96-vuotiaana kevättalvella 1918. Raja oli jo mennyt kiinni, mutta venäläisten viranomaisten luvalla hänet saatiin vielä haudata Akonlahden kalmismaahan Hukkasalmeen, jonne Rimmin vainajat oli ollut tapana viedä.

6-vuotias Uljaska ja perhe oli lähtenyt Venäjälle hallavuosien aikaan, josta Virtarannan kirjassa kerrotaan sivulla 117. Venäjällä Ahtosen perhe kääntyi ortodoksiseen uskoon (äitinikin oli ortodoksi vielä 1960-luvulla). Uljaska avioitui Venäjällä. Kun Uljaska ja vaimo Outi palasivat Suomeen, heillä oli 6-vuotias (tai 9-vuotias) poika Vasselei. Suomessa perhe asettui lähelle rajaa 2 km:n päähän Huosiesvaaralle ”kyläh mettsäh”:

Mukana oli lehmä, joka sidottiin puuhun. Uljaska teki ensihätään havuista majan ja ryhtyi sitten pirttiä veistämään ”koirankaklah”. Rakentaminen olikin helppoa, kun hirret sai vierestä, ”vain vetelöly petäjiköstä”. Pirtti oli niin pieni, että siihen vaivoin sopi makuulle. Iivana Ahtosen muistaman mukaan myös Ontrei Huovisen perhe oli tullut Venäjän puolelta Saalasta, yhdessä Ahtosien kanssa. Iivana muisteli edelleen, että Huovini Ontrei olisi lähtenyt hallavuosina ”Saalaan” Nurmeksen seuduilta, samaa matkaa Ahtoni Kauron kanssa, mutta kerrottiin Rimmillä niinkin, että Ontrei olisi ollut sukuperältään Kuivajärven Huovisia. Jos seuraamme Iivana Ahtosen kertomusta, niin ”Saalasta” palanneet Ahtoset asettuivat Huosiesvaaralle, ja Huoviset taas ostivat – ehkä Kopsulaiselta – Rimmin, mutta eivät vielä muuttaneet Rimmille asumaan, vaan ottivat ja vaihtoivat itselleen Huosiesvaaran Uljaskalta, joka taas joukkoineen muutti Rimmille. Viinapullo annettiin ”vaihokkaiksi”, ja se pullo juotiin heti. 

Rimmin talot tuhottiin talvisodan aikaan. Ne rakennettiin sotien jälkeen uudelleen, mutta karjalaistyylisiä taloja ei saanut enää rakentaa.

Rimmillä asui ennen Ahtosiakin väkeä, Kopsulaiset, josta Virtarannan kirjassa on todella hauska selonteko:

Ennen pidettiin omatekoisia paitoja, pellavaa kasvatettiin, sitä kehrättiin ja siitä kudottiin kangasta. Tällainen ”piikkopaita” päällä maattiinkin. Kerran syksyllä kun Kopsulaisen hevonen oli aituuksessa, se tuli pirtin seinän viereen seisomaan pimeällä. Ja siihenpä ilmestyi karhu! Hevonen säikähti ja lähti painelemaan Juortanalle, karhu perässä, ja Kopsulainen itse hyppäsi makuusijoiltaan, sieppasi kirveen kouraansa ja säntäsi paitasillaan takaa-ajoon. Rimminjoen suussa olivat järvessä yhtä aikaa kaikki kolme: hevonen edellä, karhu perässä ja Kopsulainen karhun jäljessä. Pimeässä oli vain kuulunut porske, kun yhtä aikaa koko joukko veteen porhalti. Hevonen juoksi kohti Juortanan taloa, jossa olivat lähimmät asukkaat, meni suoraa päätä Juortanan ”tanhuos, suikasi”. No, karhuhan ei tohtinut sinne mennä, ja siinä ero tuili! Niin Kopsulaisen hevonen pelastui. ”Kyllä siinä pitäy syömikkö olla”, kun karhun perään kirveen kanssa ja paitasillaan lähtee pimeään yöhön. ”Ei se äijeä pelät ku se vain kirvehen kera! Kyllä se on sapekasta kansoa ollut ennein! En ne entiset ukot ole pelätty kyllä, ei ne karhuo lintuo kummempana pietty.”

(Aino-triptyykki, Ateneum)

Palaan vielä äitiini. Hän täytti seuraavana päivänä 40 vuotta, kun synnyin Sotkamossa 25.7.1965. Isovanhempiani en ehtinyt tapaamaan äitini puolelta, isäni puolelta kylläkin Porin Pihlavan-mummon.  Äitini kävi kuusi luokkaa koulua Pölläkkälässä. Talvisodan syttyessä hän oli 14-vuotias. Kadun eniten sitä, ettei minulla ollut nuorempana minkäänlaista kiinnostusta vanhempieni menneisyyteen. Äitini ja isäni kyllä puhuivat evakkoon lähdöstä ja sota-ajasta, puhuivat ja itkivät, mutta en ymmärtänyt heidän menneisyytensä arvoa. Jos voisin nyt jututtaa heitä, kyselisin loputtomiin. Heidän historiansa on minun historiaani. He aloittivat elämänsä sotien jälkeen tyhjin käsin, kokivat evakkoina myös ylenkatsomista kantasuomalaisten taholta. Isästäni tuli sittemmin metsäteknikko, äiti kasvatti kotona viisi lasta. Vanhin veljeni Hannu kuoli Sotkamossa auto-onnettomuudessa tammikuussa v. 1968, 13-vuotiaana. Hän oli koulukiusattu ja ilmeisen surkea oppilas. Minulla kulkee jossain papereissani hänen vanha koulutodistuksensa Sotkamon ajoilta, ja se on todella huono. Mutta hän oli tavattoman kiltti… ja tajuttoman hyvä kertolaskussa! Kuulemma kunnan isännät olivat vierailleet koulussa, ja Hannu oli istutettu tentattavaksi. Vitosen oppilas Hannu pamautteli vastaukset kuin apteekin hyllyltä. Nuorin veljeni oli Hannun kuollessa alle kuukauden ikäinen ja minä olin 2,5-vuotias. Vanhempi veljeni oli 9-vuotias ja siskoni 11-vuotias. Isäni oli lähtenyt lauantaina Hannun kanssa Sotkamon keskustaan asioille, ja Hannu oli katua ylittäessään jäänyt rattijuopon alle. Hannu eli kolarin jälkeen vielä hetken. Isäkin oli kotona, kun puhelu Kajaanin sairaalasta tuli, että poika on kuollut. Sisarukseni ovat kertoneet, että isä oli puhelimessa vain todennut ääni painuksissa: ”Eihän sille sitten mitään voi.”

Sotkamossa isälläni oli yritys parin kaverin kanssa, mutta firma meni konkurssiin. Sen jälkeen elimme nelilapsisena perheenä varatonta elämää, mutta isä onnistui aina löytämään työmaita. Matka jatkui Sotkamosta Väliviirteelle Kokkolan liepeille ja Lohtajalle, jossa kävin ensimmäisen koululuokan. Toisen koululuokan aloitin jo Tampereella, kun isä sai työpaikan Metsä-Serlalta ja asuimme osoitteessa Tehdasalue B 9. Emme kai olleet köyhiä, mutta ei ollut varallisuuttakaan. Ala-asteen opettajani Heikki Vaaranmaa sanoi joskus kesäloman kynnyksellä, kun oppilaat olivat kertoneet tulevista lomamatkoistaan: ”Me Jaakon kanssa kierretään sitten Suomensaaren pururataa”. Se on jostain syystä jäänyt mieleen, opettajan toverillinen kommentti tuntui hyvältä. En muista, tuntuiko pahaltakaan, kun muut tekivät jopa etelänmatkoja. Ei sitä osannut kaivata sellaista, mitä ei ollut koskaan kokenut. Ensimmäisen ulkomaanmatkan tein lukion 2. luokalla, kun kävimme luokkaretkellä Tukholmassa.

Venäjällä en ole käynyt koskaan, mutta pitää kyllä joskus käydä. Venäjää osaan pari sanaa eli ”kädet ylös”” ja ”kiitos”, mutta en osaa niitä kirjoittaa. Karjalassa Pölläkkälässä on kai turha enää käydä, kun oppaat eli vanhempani ovat jo kuolleeet. Mikä hienointa, vanhempani ehtivät käydä kotimaisemissa Karjalan kunnailla parikin kertaa 1990-luvulla. Muistan VHS-videolle taltioidun pätkän, kun isäni juoksee heinittyneellä aukealla, jossa joskus oli ollut urheiluseura Pölläkkälän Uran urheilukenttä.

Vanhempien elinikäinen trauma oli omat ja läheisten kokemukset talvi- ja jatkosodassa ja niitä seurannut kodin menettäminen. Eivätkä koettelemukset siihen loppuneet, he olivat koko elämänsä ajan jälleenrakentajia ja selviytyjiä, rakensivat lapsilleen tulevaisuuden. Siitä hyvästä olen nyt myös kirjailija, hyvin nöyrä sellainen. Äidistäni olisi paljonkin kerrottavaa, mutta riittäköön hänestä vielä toteamus, että hän oli täynnä äidinrakkautta loppuun saakka. Äidinrakkaus tulvi paikoin hieman ylikin; äitinihän sanoi minulle vielä armeijan käytyänikin, ketä minun pitää äänestää kunnallisvaaleissa. Ja jos oikein muistan, nuorempi veljeni sai kertaalleen tarpeekseen äidinrakkaudesta, kun hän oli kuskina kauppareissulla, ja laittoi äidin kävelemään kotiin viimeisen kilometrin. Tämä tapahtui Tampereen Lielahdessa. Kauppakassit tulivat sentään autossa perille. Ei se mitään, tein kerran saman veljelleni ja parhaalle kaverilleni, mutta paikkana oli Kalevanpuisto Tampereella. Matkaa Lielahteen olisi ollut liki 20 km, joten tulin muutaman sata metriä ajettuani toisiin ajatuksiin, ja kävin sopimassa asiat. Sellaisia me Melentjeffit olemme, suomennettuna Omenaisia, kuten parikin asiakastani Kelan kuntoutusympyröistä on nimen suomentanut.

Sotkamossa minulla oli kuulemma parivuotiaana tenavana tapana aina juosta kerrostaloasuntomme eteiseen, kun ovi kolahti ja Hannu tuli koulusta. Sanoin aina: ”Mitä Hannu”, ja Hannu vastasi: ”Mitä Jaska paska”. Hannun kuoleman jälkeen juoksin vielä monta monituista kertaa eteiseen, kun ovi kolahti, mutta sieltä tuli aina joku muu kuin Hannu.

Olisikohan siitä jotain kymmenisen vuotta, kun vaihdoin sukunimekseni äitini nimen. Motiivina oli, että tunnetut sukujuureni ovat äidin puolelta. Isäni oli jo siinä vaiheessa menettänyt muistinsa, joten en uskonut hänen loukkaantuvan. Minulla kävi kyllä mielessä, että venäläisen nimen vuoksi voisi tulla asiattomuuksia. Itse asiassa tämä blogin alussa siteerattu törkyviesti on ensimmäinen laatuaan. Ja mikä paradoksaalisinta, viestittäjän oma sukunimi on niin ruotsalainen kuin vain voi olla, mutta en halua sitä kertoa. Tom Hanksin mainiossa elokuvassa Forrest Gump päähenkilön äiti opetti pojalleen tärkeän totuuden, jota Forrest sitten käyttääkin useammassakin tilanteessa, kun tulee niin sanotusti kuraa niskaan: ”Ei nimi miestä pahenna, jos ei mies nimeä.”

Toivon itselleni ja myös Sinulle hyvä blogin lukija, rakkautta, anteeksiantoa ja kärsivällisyyttä elämäsi jokaiseen päivään. Ja isäni sanoin: ”Eletään  jälleennäkemisen ihanassa toivossa.”

Jaa sosiaalisessa mediassa:
Ryssävihaa ilmassa2019-03-17T00:48:53+03:00

Osalliseksi onnellisuudesta

2019-03-10T13:22:48+03:00

10.3.2019

Jälleen kerran ollaan sunnuntaissa, josta on näemmä jo tullut maanantaiblogini vakiintunut julkaisupäivä. Sunnuntai on blogin lisäksi myös siivouspäivä, vaikka olisikin hyvä juuri tämä nimenomainen viikonpäivä pyhittää lepopäiväksi. Jos miettii viikkosykliämme, niin tällä hetkellä lauantai on kuitenkin kaikkein lähimpänä lepopäivää. Että tällaisella johdannolla tämänkertaiseen blogiin.

Ensin tuoreet kuulumiset Papin koston liepeiltä: Seurailen internetistä verkkokirjastojen sivustoja, ja Papin kosto on ilahduttavasti lainattavissa jo lähes kaikissa kirjastoissa ympäri Suomea. Torstaina töiden jälkeen kävin Tampereella piipahtamassa parissakin kirjakaupassa, ja Hämeenkatu 18:ssa Suomalaisen Kirjakaupan pöydältä löytyi useampikin kappale Papin kostoa esillä. Ex-työkaverini Jouni, josta tuli shakkikaverini, lähetti lauantaina valokuvan Tampereen Akateemisesta Kirjakaupasta, jossa kirjani oli varsin jännittävässä seurassa:

Tästä päästäänkin hyvänä aasinsiltana Jounin uutukaisen kirjan Osalliseksi onnellisuudesta (Duodecim, 2019) kirjan julkkareihin, jotka pidettiin viime perjantaina hänen hyvän ystävänsä, yritysvalmentaja Jari Saarenpään (https://luontaisettaipumukset.fi/valmentaja/jari-saarenpaa/), isännöimänä Tampereella. Vie hiiri (tai sormesi, jos käytät puhelinta tai tablettia) rohkeasti linkin päälle, jolloin voit klikkaamalla avata sen erilliseen välilehteen. Oli mukava tutustua Jariin. Jounin kirja puolestaan on tässä:

Julkkareissa olisimme viivähtäneet paljon pidempäänkin, varsinkin kun tutustuin siellä Jounin toiseen shakkikaveriin ja lapsuudenystävään Simoon, jonka kanssa jutut karkasivat alta aikayksikön shakin kiehtovaan maailmaan. Noh, olemme jo Simon kanssa verkostoituneet chess.com:ssa, ja kenties myöhemmin tulee tilaisuus muutamaan kevyeen peliin netin välityksellä ja kesämmällä ihan shakkilaudan ääressä. Tapasimme julkkareissa myös vaimoni serkun Pia-Christina Rothin ja miehensä Marcon. Edellisestä kohtaamisesta olikin jo tovi, joten päivitimme samalla hieman kuulumisia. Alla olevat valokuvat ovatkin Pia-Christinan ottamia, joista kiitos hänelle! Ensin Jouni signeeraa kirjaansa:

Ja sitten ajanmukainen porukkaselfie, jossa vasemmalta lukien: Pia-Christina, vaimoni Anne, allekirjoittanut ja Marco:

Kiittelen ehkä liikaakin kaikkia kaikesta, mutta juttu nyt vain on niin, että jos olisin Robinson Crusoe autiolla saarella (jossa sattumalta olisi infrastruktuuria käyttää tietokonetta ja kirjapainokin löytyisi), eikä Perjantaistakaan olisi havaintoa, olisiko se tyydyttävää kirjailijan elämää?! Ilman kaikkea myötäelämistä, tukijoita ja kirjojen lukijoita tästä ei tulisi yhtään mitään. Jouni piti kirjansa julkkareissa hienon puheen onnellisuudesta, jossa siteerasi pariakin kirjansa lähdettä. Puheen keskeinen sisältö on itse asiassa seurattavissa 27.2. lähetetystä Ylen aamu-tv:n haastattelusta (kesto 7 min., linkki avautuu erilliseen välilehteen), jossa Jouni puhui aiheesta ”Onnellisuus on mielihyvää ja merkitystä”:

https://areena.yle.fi/1-50082166

Kiinalaista sananlaskua mukaellen, Jounin sanoin: ”Jos haluat olla onnellinen tunnin — ota päiväunet. Jos haluat olla onnellinen päivän — mene kalaan. Jos haluat olla onnellinen kuukauden — mene naimisiin. Jos haluat olla onnellinen vuoden — peri omaisuutta. Jos haluat olla onnellinen koko loppuelämäsi — auta muita.”

Jaa sosiaalisessa mediassa:
Osalliseksi onnellisuudesta2019-03-10T13:22:48+03:00

Papin kostoa päivittäin

2019-03-04T10:58:18+03:00

3.3.2019

Tällä hetkellä elämä on yhtä Papin kostoa, mutta se lienee ymmärrettävää, julkaistiinhan kirja vasta viikko sitten. Mikä hienointa, se on vihdoinkin löytänyt tiensä kirjakauppoihin ja kirjastoihin. Goodreadsiin on jo tullut parit ensimmäiset arviot, ja toivottavasti niitä tulee lisää. Sanotaan, että kukaan ei ole profeetta omalla maallaan, mutta kotikaupunki Ylöjärven Uutiset (kuten jo viime blogissa mainitsin) julkaisi jo lehtijutun ensin nettisivuillaan ja viime keskiviikkona lehdessä. Tässä lehtijuttu keskiviikolta:

On ollut mukavaa, kun läheiset, tuttavapiiri ja työkaverit ovat suhtautuneet niin myötäeläen kirjan julkaisemiseen, kustantaja Atenaa unohtamatta. Nyt on varmaan itselläkin lupa hetki nauttia tästä kaikesta. En ole henkseleitä paukuttelevaa sorttia, mutta iloitsen kirjan ilmestymisestä omalla hillityllä tavallani. Se on ollut enemmänkin sellaista työpäivän jälkeen Tipotien pukuhuoneessa istuskelua pyöräilyvaatteet jo puettuna: ”Jaahas, Papin kosto on nyt kaikkien luettavana…” Sitten pyöräilykypärä päähän ja 15 km kotimatkalle suojakelissä tai pikkupakkasessa. Viime viikolla tuli neljä pyöräilypäivää, mikä sekin nosti henkilökohtaista tunnelmaani. Ja hei, Atenan väki teki loppuviikosta hienon kirjatrailerin! Kesto 24 sekuntia, joten ei kannata poksautella mikrossa popcornia sitä varten leffaevääksi. Video avautuu nätisti uuteen välilehteen:

https://www.facebook.com/AtenaKustannus/videos/761147367593218/

Papin koston päivittäminen sosiaalimediassa rauhoittuu varmasti julkaisuhuuman hiljalleen tasoittuessa, joten toivon kaikilta vielä hetken ajan pitkämielisyyttä!? Itselleni kirjan julkaiseminen on vielä niin kovin sykähdyttävää, kun koen sen vasta toista kertaa. Oikeastaan kolmatta kertaa, sillä viime syksynä Antium Verlag julkaisi Hukkuneet saksankielisenä käännöksenä (Die Ertrunkenen) Sveitsissä. Tätä blogia toki jatkan viikoittain. Kun ajattelee, että neljä vuotta sitten tähän aikaan kevään kynnyksellä päätin lähettää vielä kerran erään käsikirjoitukseni kustantajille ja toivoa kustannussopimusta… tuntuu nyt käsittämättömältä, että toinen kirja on tuoreeltaan nähnyt päivänvalonsa ja ensimmäiselläkin on jo saksankielisiä lukijoitaan Sveitsissä, Saksassa ja Itävallassa. Tähän kohtaan jos mihinkään voisi lausahtaa: ”surrealistista, mutta totta.”

Nyt lähden jatkamaan sunnuntai-iltaa saunaan ja mietiskelemään, mitä on tullut tehtyä. Tulee luultavasti myös pohdiskeltua, mitä teen seuraavaksi eli NORDSA-sarjan kolmas osa on jo loppusilausta vaille suunniteltuna, ja kirjoitustyöt aloitan tässä kuussa. Blogikirjoittelu jäi tällä kertaa vähemmälle, mutta annan mielelläni tilaa oheiselle Ylöjärven Uutisten lehtijutulle.

Ensi sunnuntaina sitten lisää tuoreita tunnelmia!

Jaa sosiaalisessa mediassa:
Papin kostoa päivittäin2019-03-04T10:58:18+03:00

Papin kosto on julkaistu!

2019-02-24T17:52:06+03:00

24.2.2019

Viime tiistaina se sitten vihdoin tapahtui. Kustantaja ilmoitti sähköpostilla, että Papin kosto oli saapunut painosta. Seuraavana päivänä hain töiden jälkeen Ylöjärven postitoimipaikasta tekijänkappaleet. Otan asiat nykyään rauhallisesti, mutta totta kai oli sellainen perille saapunut olotila, tavallaan täyttymyksellinen hetki, kun kannoin paketit autoon. Hukkuneet oli ilmestynyt melkein päivälleen kaksi vuotta sitten. Se on pitkä aika, se. Facebookin kirjailijasivuilla jo hehkutinkin Mika Perkiökangasta, joka on tehnyt aivan upean kansikuvan kirjaan. Herra Perkiökangas teki kannet myös Hukkuneisiin. Jos saan joskus tilaisuuden kiittää häntä, todellakin teen sen. Hänhän on täysi velho! Ja kuten Hukkuneiden ilmestymisen yhteydessä, en malta nytkään olla mainitsematta, että hän on tehnyt kansikuvia myös Sofi Oksasen kirjoihin. Erityisesti haluan myös nostaa esille yhteistyön Atenan kustannustoimittajan Kanerva Eskolan, jonka kanssa saatoin kirjan maaliinsa saakka. Yhteistyö oli todella hyvä kokemus.

Papin kostoa voi jo tilata nettikirjakaupoista, joista Adlibris näyttää tällä hetkellä myyvän sitä edullisimmin. Kirjastoihin Papin kosto leviää lähiviikkojen kuluessa ja toivottavasti myös kirjakauppoihin. Työkaverini löysikin sen jo viime torstaina tamperelaisesta kirjakaupasta Hämeenkadulta. Hukkuneita on lainattu kirjastoista kautta maan tähän mennessä yli 10 000 kertaa, mikä ilahduttaa suurenmoisesti. Toivon hartaasti, että Papin kosto löytää aikaa myöten myös lukijansa. Olen tähän itsenäiseen jatko-osaan kyllä hyvin tyytyväinen ja uskallan suositella sitä Hukkuneisiin tykästyneille ja tietenkin muillekin. Jos et ole vielä lukenut Hukkuneita, lue ihmeessä se ennen Papin kostoa.

Ylöjärven Uutisten digilehdessä ilmestyi jo lauantaina haastatteluni Papin koston julkaisun tiimoilta, ja paperiversio siitä ilmestyy ensi keskiviikon (27.2.) Ylöjärven Uutisissa. Mukavaa, että oman paikkakunnan kaupunkilehti tarttui heti uutukaiseen kirjaan ja teki haastattelun. Kyllä sitä pitää itseään jo hyvinkin ylöjärveläisenä, kun on seitsemäs asuinvuosi jo täällä menossa.

Ihan millä hetkellä hyvänsä alkava kevät sitten näyttää, miten Papin koston kanssa eletään. Kun on jo esikoiskirjan ilmestyminen alla ja tuoreessa muistissa, osaa hiukan varautua tulevaan. Kieltämättä nyt tuntuu kahden julkaistun romaanin jälkeen, että on kirjailijan identiteettiä. Kun muistelen vajaan viiden vuoden takaista aikaa ja unelmaani kirjan julkaisemisesta… vetää mietteliääksi, ellei peräti hiljaiseksi. Olen kiitollinen vaimolleni, läheisilleni, kustantajalle ja kaikille lukijoille. En koskaan unohda tukeanne. Ilman teitä en olisi tässä.

Maanantaina pyrähtää kuitenkin uusi arkinen viikko käyntiin. Viime viikot ovat olosuhteiltaan olleet kovin haastavat ja talviset, eikä pyöräilykilometrejä ole kertynyt alkuunkaan niin paljoa kuin olisin toivonut. Sääennusteet lupaavat tulevalle viikolle oikein hyvää, joten tavoitteena on viettää runsaasti aikaa maastopyörän satulassa Ylöjärven ja Tampereen pyöräteillä. Työmatkapyöräily on hieno laji! Viime tiistaina töistä palatessa sain kylläkin Lielahden tienoilla hyvän kylvyn, kun vastaan tullut autoilija pärskäytti päälleni pyörätielle kunnon vesisuihkun. No, se kuuluu asiaan näillä vaihtuvilla keleillä. Mikä hienointa, aamutkin alkavat olla jo valoisia siihen aikaan, kun olen matkalla töihin. Iltapäivälläkin pääsee jo päivänvalossa kotiin asti.

Olen taas puhunut vain omasta kirjastani, mutta alkuvuodesta on ilmestynyt jo monta kotimaista dekkaria. Luen hitaasti, minkä takia oman kirjoitustyön ohessa ei ehdi määräänsä enempää lukea muuta tai kuunnella äänikirjoja. Se on sillä tavalla harmillista, että totta kai sitä haluaisi tiiviimmin seurata, mitä genren sisällä tapahtuu. Kolmannen NORDSA-kirjan kirjoitustyöt alkanevat tuota pikaa eli maaliskuun puolella. Varaslähtöä on tullut otettua prologin verran, ja juonen hiominen on tällä hetkellä kuumimmillaan…

Jaa sosiaalisessa mediassa:
Papin kosto on julkaistu!2019-02-24T17:52:06+03:00

Ark(t)inen viikko takana

2019-02-17T18:10:57+03:00

17.2.2019

Otsikko saattaa olla ylimitoitettu, sillä en enää muista, oliko viikko kovinkaan arktinen. Lunta on kuitenkin riittänyt, joten otsikko pitänee kutinsa talvisuuden osalta. Mitä arkisuuteen tulee, sitä viikko oli varmasti siitäkin huolimatta, että pidin perjantaina vuosilomapäivän. Mitä tein vapaapäivänä? Nukuin aamuyhdeksään, ajoin pään (parin millin pituiseksi kasvaneen tukan) ja kulutin aikaa lähinnä netissä. Shakkiakin tuli pelattua vain muutama pikapeli. Kirjoitinko? En riviäkään. Sanotaanko näin, että latasin akkuja.

Papin koston julkaisuun on tänään sunnuntaina aikaa yksi viikko ja neljä päivää. On hyvin mahdollista, että saan tekijänkappaleen jo tällä alkavalla viikolla. Odotan sitä saapuvaksi luultavasti joka päivä siitä huolimatta, että koitan asennoitua siihen, että ei se kuitenkaan ole vielä tulossa painosta. Olen silmäillyt pdf-tiedostona Papin koston oikovedosta harva se päivä, ja olen kyllä siihen tyytyväinen. En ala vertaamaan sitä Hukkuneisiin, koska se olisi epäreilua. Kirjat muodostavat yhden kokonaisuuden, vaikka tämä jatko-osa kertookin itsenäisen tarinan. Sain kirjoitettua siihen kaiken sen mitä halusin. Odotan kovasti, että saan pian hypistellä sitä käsissäni, lukea prologin ensimmäistä kertaa ihka oikeasta kirjasta, ja selailla summittaisesti kirjan sivuja sieltä täältä ja lukaista tuttuja kohtia. Miltä aivan viimeinen kohtaus näyttää kirjaan painettuna?

Kolmannen NORDSA-kirjan juonen tarkempi suunnittelu käynnistynee jo tällä viikolla. Idea siihen tuli jo kuukausia sitten, jonka jälkeen sitä on tullut kehiteltyä jonkin verran ja kirjoitettua muistiin. Olen keskustellut siitä vain vaimoni kanssa, ja samalla tavalla keskustelemme siitä jatkossakin. Stephen King kirjoittaa käsikirjoitustensa ensimmäisen version ovi kiinni, jonka jälkeen hänelläkin ensimmäisenä kommentaattorina on vaimonsa. Väinö Linna luki Sotaromaanin käsikirjoituksen lukuja ääneen kavereilleen, jotka olivat myös olleet sodassa. Erilaisia tapoja on varmasti lukemattomia, mutta minä olen Hukkuneiden ja Papin koston myötä päätynyt jakamaan ajatuksiani ja suljetuin ovin kirjoitettua vain vaimoni kanssa. Kustantaja on lukenut tekstiä sitten myöhemmässä vaiheessa. No joo, esikoiskirjan prosessi oli sellainen, että kerroin kustantajalle ensin kirjaideasta ja lähetin ensimmäiset muutaman kymmenen liuskaa näytiksi jo muutamassa viikossa. Sen jälkeen lähetin tekstiä kommentoitavaksi muistaakseni kahteen tai kolmeen otteeseen, ennen kuin käsikirjoituksen ensimmäinen versio oli valmis. Papin koston osalta kirjoitin ensin n. 140 liuskaa, ennen kuin lähetin ne kustantajalle ja kysäisin, olisiko kiinnostusta. Sitä löytyi ja sovimme, että lähetän käsikirjoituksen ensimmäisen version viiden kuukauden kuluttua. Tykkään, että on selvä aikataulu asioille. Minusta riippumattomista syistä johtuen vierähti sitten vajaa vuosi deadlinen jälkeen, ennen kuin kustannussopimus tehtiin. Kerron tämän tässä vain ihan kurkistuksena prosessiin, edelleenkin hyvin kiitollisena siitä, että kustantaja uskoi tarinaan ja halusi julkaista sen kirjana. Nimen kirjalle keksi vaimoni, kun nimen päättämisen aika tuli: Papin kosto on todella hyvä nimi tälle tarinalle.

Viime viikkoina on ollut ihan selvä väsymys päällä, jonka takia työmatkapyöräilykin on hieman takunnut. Pyöräkelitkin ovat olleet joinakin päivinä epäkiitollisia. Tämä viikko näyttää nyt tosi hyvältä ja tavoitteena on polkea mahdollisimman monena päivänä. Perjantaisin olen kuitenkin useimmiten huilaillut. Auringon näyttäytyminen alkutalven hangilla on piristävää. Iän karttumisen myötä tuntuu, että pimeät syksyt ovat tuntuneet aivan viime vuosina hieman raskaammilta. Voi vain kuvitella, millaista koettelemusta myöhäissyksyt ovat niille, jotka kärsivät oikeasta kaamosmasennuksesta. Itsellä parin viime syksyn tuntuminen pykälää raskaammilta johtuu luultavasti täysin siitä, että olen päivätöiden ohessa viimeisen kolmen vuoden aikana (tai miten sen laskeekin) kirjoittanut vapaa-ajat ja lomat, lopputulemana kaksi paksuhkoa romaania. Lisäksi vielä kaikki muu siihen liittyvä, joka on vienyt energiaa, kun kaikki on niin uutta. Kyllähän sellainen voimavaroja haukkaisee. Sen takia viime kuukaudet ovat olleet enemmänkin palautumista ja akkujen lataamista kuin viimeisen päälle tehokasta kirjoittamiseen käytettyä aikaa. Tiedän kuitenkin jo kokemuksesta, että sitten, kun uuden kirjan kirjoitusprosessi käynnistyy, se on uskomattoman iso voimavara arkeen ja työelämään. Kirjoittaminen on kuin uuteen maailmaan astumista, jossa elät seuraavat kuukaudet ja kirjoitat kaiken havainnoimasi muistiin. Sen kiehtovuutta en osaa verrata mihinkään.

Nyt Papin koston julkaisemisen kynnyksellä tuntuu taas vahvasti siltä, että on aika lähteä Paula Korhosen, Annmari Akselssonin ja kumppaneiden kanssa uudelle matkalle. Itse asiassa siirrän kirjojeni maailmaa sen verran tosielämään, että kuljetusliike tuo huomenna valkotaulun…

Jaa sosiaalisessa mediassa:
Ark(t)inen viikko takana2019-02-17T18:10:57+03:00

Lukurauhan päivä

2019-02-10T21:02:51+03:00

10.2.2019

Tänään on lukurauhan päivä. Se olisi mennyt minulta täysin ohi, ellei sosiaalisessa mediassa olisi siitä puhuttu. Mikä ihmeen lukurauhan päivä? Piti oikein etsiä tietoa siitä ja löytyikin Suomen Kirjasäätiön sivuilta:

SUOMEN KIRJASÄÄTIÖ KUTSUU VUOSITTAIN SUOMALAISIA RAUHOITTUMAAN KIRJAN PARIIN HELMIKUUN TOISENA SUNNUNTAINA, SILLÄ SILLOIN VIETETÄÄN LUKURAUHAN PÄIVÄÄ.

Kirjaan syventyminen on ihana ajatus, mutta usein se jää haaveeksi. Aika karkaa käsistä muutaman minuutin pätkissä tai hurahtaa sosiaalisen median syövereihin. Joka vuosi helmikuun toisena sunnuntaina julistetaan kaikelle kansalle yleinen ja yhtäläinen Lukurauha. Tarkoitus on rauhoittaa koko päivä kirjojen lukemiselle.

Luetaan tai kuunnellaan kirjaa, yksin tai yhdessä, kotona tai kylässä, kaikessa rauhassa. Luetaan ääneen lapselle tai vanhukselle, kokoonnutaan lukupiiriin tai vetäydytään omaan nojatuoliin. Vai pidetäänkö juhlat teemalla OKM – oma kirja mukaan?

LUKURAUHAN LAKI

1§ Lukurauha koskee kaikenlaisia kirjoja ja kaikkia lukupaikkoja.

2§ Yhdessä lukeminen on sallittu.

3§ Yksin lukeminen on sallittu.

4§ Toisille lukeminen on sallittu.

5§ Toisen lukurauhan häiritseminen on kielletty.

6§ Oman lukurauhan häiritseminen toissijaisilla toiminnoilla on ankarasti kielletty.

_

Ihan kiva idea tuollainen lukurauhan päivä. Siitä täysin tietämättömänä avasin sattumoisin tänään päiväni kirjaa lueskelemalla eli luin aamupäivällä loppuun Yuval Novah Hararin kirjan Sapiens: Ihmisen lyhyt historia, Jaana Iso-Markku (suom.), Bazar Kustannus Oy (2016). En oikein päässyt kiinni tuohon kirjaan, ehkä pidän raskaammin kirjoitetusta tietokirjallisuudesta. Kirjan alkupuoli oli hyvinkin kiinnostavaa, kun liikuttiin vielä aikakaudella, jolloin ihminen levittäytyi eri mantereille. Selväksi kävi, että ihminen oli luomakunnan vihollinen numero yksi ja taitaa olla vieläkin?!

Matti Nykäsen kuolema ja hänen elämänhistoriansa on puhututtanut suomalaisia koko viikon. Hän asui vuosia Ylöjärven puolella Siivikkalassa, mutta aivan Tampereen rajan tuntumassa Ryydynpohjan vieressä. Asuin nuoruusiässä ja myöhemmin vielä vv. 2000-2004 Tampereen Lielahdessa ja juuri tuolla Ryydynpohjassa. Tapolan talot osuivat lenkkireitin varrelle, kun juoksin nk. Siivikkalan lenkkiä, joka oli minulle pituudeltaan 8,6 km. Yhtenä kesäiltana 2000-luvun taitteen jälkeen olin juoksemassa tuota reittiä ja lähestyin Tapolan taloja. Keskelle pyörätietä oli pysäköity auto, ja jo kaukaa näin, että pyylevähkö nainen ja hoikempi mies halailivat auton edessä toisiaan. Lähemmäksi päästyäni tunnistin miehen Matti Nykäseksi. Siinä oli herkkä hetki menossa, ja kiersin heidät ja auton ajotien puolelta. Seuraavan päivän Aamulehdessä oli uutinen, että Nykänen ei ollut edellisenä päivänä saapunut Lahdessa sijaitsevaan urheilumuseoon luovuttamaan mäkisuksiaan, vaikka niin oli sovittu. Paikalle saapuneet odottelivat turhaan Mattia saapuvaksi. Toisen kerran näin Matti Nykäsen Lielahdessa ostamassa kesäaikaan herneitä myyntikojusta. Masa-hiireksikin kutsuttu mäkikotka oli luonnossa pidempi kuin olin tv-lähetysten perusteella kuvitellut.

Seuraavaksi sitten odotellaan, milloin joku kustantamo julkaisee Matti Nykäsestä kirjan. Mutta hei, sellainenhan on jo julkaistu! Minerva-kustannukselta tuli v. 2010 myyntiin Matti Nykänen – myötä- ja vastamäessä, jonka on kirjoittanut Juha Veli Jokinen. Kirja on 120-sivuinen, joten jotain Matin elämäntarinasta on varmasti vielä kertomatta kansan syville riveille. Ja kun tarkemmalla silmällä surffailin netissä, löytyi ainakin 8 muuta Matti Nykäsestä kirjoitettua kirjaa, jopa keittokirja. Se onkin varsin osuvaa, sillä Matti ehti olla mukana sopassa jos toisessakin niin uskomattoman ansiokkaalla urheilu-urallaan kuin sen ulkopuolellakin.

Miksi kirjoitan mitään Matti Nykäsestä tähän blogiin? En tiedä. Tiedotusvälineiden kautta seurattuna hän teki mäkihyppääjänä käsittämättömän hienon urheilu-uran, jota voi lähinnä verrata vain Lasse Virénin olympiaurotekoihin. Muistan vieläkin Virénin juoksun vuoden 1976 Montrealin kesäolympialaisten 5000 metrin finaalissa ja eritoten jännittävän viimeisen ratakierroksen: Hiljan tuolloin sydänkohtauksen saanut äitini ei uskaltanut edes katsoa tv:tä, vaan istui valkoisella puusohvalla hajareisin kukikkaassa kesämekossaan ja söi lisää nitroja samalla, kun kuunteli tv:stä Anssi Kukkosen fanaattisiin falsettimaisiin mittasuhteisiin huipentuvaa selostusta. Olin silloin 11-vuotias. Niin, takaisin Matti Nykäseen… Ihmisenä hänen elämänsä näyttäytyi tragediana, joka päättyi tällä viikolla varoittamatta ja äkisti. Se jostain syystä liikutti mieltä, kuten se teki monelle muullekin.

Lasse Virénin Montrealin 5000 m juoksun olympiavoitto on suomalaisen urheiluhistorian hienoimpia saavutuksia. Virénin tavaramerkkinä oli tolkuttoman pitkä nousujohteinen kiri, jolla hän juoksi jalat alta mailereilta. Tässä finaalijuoksussa näytti, että Uuden-Seelannin mailerit Dickson ja Quax tulevat väkisin Virénin ohi, puhumattakaan aina vaarallisesta Länsi-Saksan Hildenbrandista. Finaalijuoksun viimeinen kierros Anssi Kukkosen selostamana saa vieläkin tunteet pintaan… ei ihme, että äidiltänikin kului nitroja. Voit katsoa viimeisen kierroksen ja maaliintulon tästä linkistä (avautuu erilliseen ikkunaan): https://www.youtube.com/watch?v=cANTNm_F9HA

Äitini nitropurkki jäi erään kerran korkitta yöpöydälle, josta suomenpystykorvamme Hippu sen löysi. Hippu ilmeisesti tykkäsi nitroista, sillä se oli syönyt purkin melkein tyhjäksi sen jälkeen, kun oli tönäissyt purkin sisällön nurin lattialle. Muistaakseni tarkkailimme Hippua loppupäivän, mutta se oli lähinnä tavallista rauhallisempi, pihaa kiertävän kuusiaidan oraviakaan se ei oikein viitsinyt haukkua.

Ei ole täysin pois suljettua, etteikö Papin kosto saapuisi jo alkavalla viikolla kirjapainosta. Virallinen julkaisuajankohta on siis 28.2. Elämme jännittäviä aikoja. Näihin kuviin (jos katsot linkistä juoksun) ja tunnelmiin tämä viikko pakettiin ja kohti uusia uutisia!

Jaa sosiaalisessa mediassa:
Lukurauhan päivä2019-02-10T21:02:51+03:00

Papin kosto julkaistaan jo 28.2.

2019-02-03T16:36:43+03:00

3.2.2019

Kustantajalta tuli loppuviikosta yllättävä tieto, että Papin kosto julkaistaankin miltei kuukautta ilmoitettua aiemmin eli jo 28.2. Huhheijaa, siihenhän on aikaa enää reilut kolme viikkoa! Käytännössä kirja voi tulla painosta jopa sitäkin aiemmin, sillä viimeksikin sain tekijänkappaleen postissa ennen virallista julkaisuajankohtaa. Tunnelmat ovat jotakuinkin hämmentyneet, sillä kaikkine käänteineen pari vuotta kestänyt kirjaprojekti on tulossa aivan kohta päätökseensä. Kirja on valmis. Julkaisun jälkeen on lukijoiden vuoro jatkaa matkaa kirjan kanssa. Esikoiskirjani  Hukkuneet julkaistiin maaliskuussa 2017, enkä ole vielä lukenut sitä oikeana valmiina kirjana. Luen sen vielä jonain päivänä, mutta vielä ei ole kertynyt riittävästi etäisyyttä sen kirjoitusprosessiin, jolloin myös luin sitä läpi lukemattomat kerrat keskeneräisenä ja lopulta valmiinakin viimeistelyvaiheessa. En kyllästynyt siihen koskaan. Mutta haluan lukea sen valmiina kirjana vasta sitten, kun aika on siihen kypsä. Ehkä luen sitten samalla kertaa myös Papin koston, ovathan ne yksi iso tarina siitä huolimatta, että ne ovat itsenäisiä kertomuksia.

Hukkuneiden sveitsiläinen kustantaja Antium Verlag julkaisi Facebookissa SVFF:n (SCHWEIZERISCHE VEREINIGUNG DER FREUNDE FINNLANDS, https://svff.ch/) uutisen, jossa esiteltiin v. 2018 saksankielellä julkaistut suomalaiset kirjat. Laitan tähän oheen listan suomalaisista kaunokirjoista:

Vuonna 2019 sveitsiläinen Antium Verlag (https://antiumverlag.ch/) julkaisee seuraavat suomalaiset kaunokirjat saksankielellä: Antti Tuuri: Strasse Ins Paradies (Ikitie), Helena Väisänen: Farmaberg (Kuoleman tuoksu) ja Mika Hentunen: Suworows Schatz (Attan aarre).  Vuonna 2018 toimintansa aloittanut Antium Verlag on jo nyt merkittävin suomalaista kaunokirjallisuutta saksankielellä julkaiseva kustantamo. Yhteistyö Antium Verlagin kanssa on ollut hieno kokemus! Tässä muisto viime syyskuulta, kun vietin puolitoista viikkoa Sveitsissä Die Ertrunkenen-kirjani (Hukkuneet) julkaisukiertueella:

Tällä hetkellä kirjoitan erillistä toimintajännärin käsikirjoitusta, jota olen työstänyt jo jonkin aikaa ja valmistunee maaliskuun loppuun mennessä. En ole vielä päättänyt, milloin lasken sen käsistäni kustantamoon saakka vai haluanko editoida sitä myöhemmin kenties lisää. Hukkuneet ja Papin kosto taas ovat NORDSA-sarjaa, joka tulee saamaan myös jatkoa: Aloitan loppukeväästä kirjoittamaan tähän sarjaan kolmatta osaa, jonka juoni on jo suunniteltuna (olen siitä suorastaan täpinöissäni). Paula Korhonen, Annmari Akselsson, Kalle Nordin ja kumppanit tulevat siis palaamaan Papin koston jälkeenkin ratkomaan rikoksia Pohjoismaissa. Tällä hetkellä NORDSA-sarja on sellainen lempilapseni, jota haluaisin kirjoittaa pidempäänkin ja miksen kirjoittaisi. Tämän toisen julkaistavan kirjan myötä hyvästelen esikoiskirjailijuuden ja uskaltaudun kutsumaan tästä lähtien itseäni kirjailijaksi. Unelmani kirjoittajana on täyttynyt, mutta matka on vasta alussa. Elämä osaa olla… yllätyksellinen. Ennen kaikkea olen jokaiseen uuteen aamuun herätessäni kiitollinen vaimolleni ja läheisilleni kaikesta tuesta, kiitollinen kustantajalleni ja suunnattoman kiitollinen jokaiselle lukijalle.

Viime viikko oli työmatkapyöräilystä huiliviikko yhtä päivää lukuun ottamatta. Se teki hyvää, sillä kroppa ja mieli olivat hieman väsyksissä. Akut on vaihteeksi ladattu ja uuteen työviikkoon lähden taas pyöräileminenkin mielessä. Huomenna maanantaina näyttäisi olevan ihanteellinen keli pyöräilyyn, mutta tänään sunnuntaina satoi Ylöjärvellä tukevasti lunta. Päivän piteneminen näkyy jo mukavasti sekä aamulla että iltapäivästä, joka on myös todella piristävää ja tuo jaksamista. Kesää kohti mennään uudet tarinat mielessä. Kiitos, kun jaksoit tulla tänään lukemaan blogiani.

Mutta hei, juuri nyt täytyy odotella vielä kolmisen viikkoa uuden kirjan ilmestymistä. Olet tervetullut mukaan Papin koston matkalle, ja jos et vielä ole lukenut Hukkuneita, ehdit sopivasti vielä tutustumaan siihen, ennen sen itsenäisen jatko-osan julkaisemista! Ja vaikka olisit jo lukenut sen, on hyvä kerrata tapahtumat, niin pääset mahdollisimman täysipainoisesti nauttimaan Papin koston yllätyksellisistäkin käänteistä.

Jaa sosiaalisessa mediassa:
Papin kosto julkaistaan jo 28.2.2019-02-03T16:36:43+03:00

Muisto yli 40 vuoden takaa

2019-01-27T18:50:51+03:00

27.1.2019

Asuimme 1970-luvun alkupuolella Tampereen Lielahdessa Metsä-Serlan tehdasalueella kahden perheen mansettikattotalossa. Isäni oli saanut työpaikan tehtaalta puutavaran tarkistusmittaajana ja äitini oli kotiäiti. Meitä lapsia oli kolme veljestä ja siskoni. Osoitteemme tuohon työsuhdeasuntoon oli Tehdasalue B 9, postinumero luultavasti 33400 Tampere. Tehdas vaihtoi sittemmin omistajaa ja lopetti toimintansakin. Nykyään alue tunnetaan Hiedanrantana ja tehtaan vanhoissa tiloissa on uudistoimintaa, tulevaisuudessa alue luultavasti rakennetaan täyteen asuintaloja. Valitettavasti mansettikattotalo on jo purettu, eikä siitä ole jäljellä kuin lapsuusmuistot. Talossamme oli iso piha, jossa oli 10 omenapuuta ja 30 marjapensasta. Toisessa päässä asuvan perheen piha oli huomattavasti pienempi. Kun muutimme tehdasalueelle Lohtajan kirkonkylältä Kokkolan kupeesta ensimmäisen kouluvuoteni jälkeen, olin 7-vuotias ja täytin samana kesänä heinäkuussa 8 vuotta. En muista tarkalleen, kuinka pitkään asuimme Tehdasalue B 9:ssä, mutta kävin sieltä käsin ainakin 2. ja 3. luokan, luultavasti neljännenkin.

Olipa pitkä johdanto siihen, mitä ajattelin kertoa. Isoveljeni on minua 7 vuotta vanhempi ja kävi lukiota, kun hän pääsi kahden viikon kielikurssille Englantiin. Olin silloin luultavasti yhdeksän- tai kymmenenvuotias ja hurahtanut jo pari vuotta aikaisemmin shakkipeliin. Siihen aikaan ei tietenkään ollut  vielä kotitietokoneita eikä internetiä, joten pelailin lähinnä kotona ja yhden shakista yhtä innostuneen koulukaverin kanssa. Tämän koulukaverin kanssa kävimme myöhemmin  7. luokalla perjantai-iltaisin Tesomalla Aatos Haapasen vetämässä shakkikoulussa. Seuraavana talvena kävin vielä hetken aikaa yksin Tampereen Shakkiklubin kerhoilloissa, mutta en viihtynyt siellä. Yksi syy siihen oli, ettei löytynyt oikein kaveria ja eräs keski-ikäinen mies kävi kerhoilloissa selvässä humalassa ja haisi aina viinalle shakkilaudan toisella puolella. Jätin perjantaiset shakkikerhon peli-illat hyvin pian ja pelasin enää satunnaisemmin kavereiden kanssa. Päälle nelikymppisenä palasin shakin pariin sitten tuoreella intohimolla, kun internet mahdollisti shakin harrastamisen aivan uudella tavalla. Ja sitten isoveljeeni ja hänen kielikurssimatkaansa…

l

Veljeni toi Englannista minulle tuliaisiksi kuvassa olevan shakkipelin. Silmälasit eivät ole minun, vaan vaimoni tyttären ja kuvassa mukana mittasuhdetta tuomaan. Olin veljeni lahjasta ikionnellinen, ja ala-asteella pelasin tällä laudalla välitunneilla jo mainitun koulukaverini kanssa. Myöhemmin aikuisiällä lauta ja nappulat ovat toisinaan olleet esillä sisustuselementtinä, toisinaan shakkipeli on kulkeutunut muutosta muuttoon jossain laatikon pohjalla. Mutta sillä on aina ollut minulle suuri tunnearvo, koska se muistuttaa minua siitä, että veljeni tuki minua niin shakkiharrastuksessani kuin muissakin asioissa elämässä. Veljeni osti minulle pian shakkipelin jälkeen myös shakkikellon, joka on jo ehtinyt hajota kovassa käytössä. Kun olin käynyt armeijan, pääsin töihin EKAn Länsi-Suomen jakelukeskukseen varastomieheksi Sääksjärvelle, joka on Tampereen kyljessä. Ostin työkaveriltani käytetyn Mephisto-shakkitietokoneen ja maksoin siitä ehkä hieman ylihintaa, 1 300 markkaa. Kun myöhemmin pääsin yliopistoon opiskelemaan sosiaalityötä ja varastotyöt jäivät, muuttui myös tulotilanne. Olin opiskellut ehkä pari vuotta, kun eräänä keväänä tuli tiukka rahatilanne ja päätin myydä shakkitietokoneeni. Ostaja löytyi pääkaupunkiseudulta ja hinnaksi sovittiin 800 markkaa. Isoveljeni vei shakkitietokoneen mennessään ja sitä ostajalle (vanhempi mieshenkilö) luovuttaessa veljeni kertoi miehelle, että luovuin shakkitietokoneesta kovassa rahapulassa, jotta sain opintojani rahoitettua. Mies maksoi satasen enemmän kuin oli sovittu!

Shakki on hieno peli, josta voi rakentaa paljon siltoja arkielämään ja miksei myös kirjailijan työhön?! Olisiko tämä shakin yksi tunnetuimmista teeseistä käyttökelpoinen vaikkapa uuden kirjan suunnitteluun: Parempi huono suunnitelma kuin ei suunnitelmaa ollenkaan. Toinen shakin lainalaisuus on, että kun sinulla on selvä etu puolellasi, sinun on oltava aktiivinen ja hyökättävä tai menetät etusi. Kun sinulla on idea tarinasta, ryhdy toimeen, äläkä enää odota. Ja missään nimessä ei pidä tuhlata aikaa ja voimavaroja päämäärättömään edestakaisin siirtelyyn. Parempi huono suunnitelma kuin ei suunnitelmaa ollenkaan.

Aiemmin viikolla kustantajalta tuli viesti, että Papin koston kansikuva on valmis. Jotakin pientä viilausta oli tehty, kun vertailin kantta aiempaan versioon. Kansikuva lähtikin sitten vauhdilla päivittymään verkkokirjastoihin ja verkkokirjakauppoihin. Kannen teki Mika Perkiökangas, ja Facebook -sivuillani jo hehkutin häntä; olen suorastaan onnellinen, että hän on tehnyt kannet molempiin kirjoihini.

Tänään sunnuntaina kävimme syömässä Tampereella ja juhlistimme päivänsankarin 70-vuotispäivää. Hän ei halua nimeään mainittavan blogissa (en tosin kysynytkään, kun tiesin vastauksen etukäteen), mutta sanon nyt kuitenkin sen verran, että hän on aivan ihana ihminen. Jos hän lukee blogiani, toivotan hänelle vielä kerran: Hyvää syntymäpäivää!

Kerron nyt vielä yhden shakkitarinan ehkä jostain vajaan kymmenen vuoden takaa. Olin v. 1978 osallistunut 13-vuotiaana ainoaan klassisen shakin (pitkät miettimisajat eli 90 min. + 90 min.) turnaukseeni, tuloksena 1 voitto ja 4 häviötä. 30 vuotta myöhemmin sain päähäni osallistua Tampereella uudelleen viralliseen shakkiturnaukseen, jossa pelattiin viisi kierrosta. Olin silloin jo täyttänyt 40 vuotta. Ensimmäisessä pelissä sain vastaani vahvan lukioikäisen pojan Salosta, ja hän voitti minut tyylikkäästi. Seuraavalla kierroksella vaatimattoman oloinen ja hiljainen yläasteikäinen Henri Torkkola pöllytti minut huolella, vaikka hänen SELO-vahvuuslukunsa ei ollut kovinkaan paljon korkeampi omaani. Tämä Henri-poika on näköjään jatkanut kilpashakin parissa ja löysin nyt hänet FIDE:n listoilta kansainvälisellä vahvuusluvulla 2212. Hän on aktiivisesti pelaavien suomalaisten listoilla 75. sijalla. Kolmannella kierroksella hävisin päälle kuusikymppiselle miehelle, joten neljännelle kierrokselle alkoi kerääntyä jo paineita ja itseluottamus oli muuttanut vähin äänin Mongolian takamaille. Vastaani tuli nyt jo edesmennyt kuurosokea shakki-ikoni Tammer-Shakin riveistä. Tämä vähän yli viisikymppinen mies oli intohimoinen shakinpelaaja. Hänellä oli avustaja mukana, joka käsin tulkkasi hänelle siirtoni. Sen jälkeen hän sormeili loputtomasti pientä apulautaa, jossa nappulat pysyivät paikoillaan koloissa tikun päässä, muussa tapauksessa hän olisi kaatanut nappulat. Hän mietti siis siirtonsa mielessään visuaalisesti. Kun hän oli päättänyt siirtonsa, kertoi hän sen avustajalleen käsitulkkauksella. Hän pelasi aggressiivisesti ja olin nopeasti mielestäni ahtaalla ja pelkäsin tappiota. Pitkällä keskipelissä siirsin ja kerroin tulkille, että ehdotin tasapeliä. Kun tulkki otti miestä käsistä kiinni ja tulkkasi hänelle tasapeliehdotukseni, mies pudisti päätään tiukasti ja ynähteli… hän oli varma, että saa päänahkani ja voiton! Peli jatkui ja pian hän teki virheen, jonka vuoksi hän joutui yhä ahtaammalle ja lopulta hävisi pelin ajalla. Olin helpottunut voitosta ja samalla suunnattoman pahoillani hänen puolestaan. Oli kurjaa tuottaa suuri pettymys hänelle, vaikka hän aiemmin olikin ahneuksissaan kieltäytynyt tasapelistä ja olisi halunnut teurastaa minut ja ottaa koko pisteen. Viimeisellä kierroksella pelasin sisäsiistin tasapelin yläasteikäisen pojan kanssa. Pari vuotta myöhemmin kävin yhden syksyn ajan joka maanantai Tammer-Shakin peli-illoissa ja pelasin useita nopean shakin pelejä myös tätä kuurosokeaa miestä vastaan, miettimisajoin 15 min. + 15 min. Vartin peleissä hän joutui antamaan aivan liikaa tasoitusta, kun siirtojen tulkkaamiseen avustajan kanssa meni niin paljon aikaa. Todella hieno shakkipersoona, ja hän elää nyt hänen entisten pelikavereidensa muistoissa. Ei liene liioiteltua sanoa, että shakki oli hänen elämänsä.

Tämänkertaisen blogin päätän shakin järjestyksessään toiseen maailmanmestariin Emanuel Laskeriin. Hän piti titteliä hallussaan yhtäjaksoisesti 27 vuotta, vv. 1894-1921, mikä on edelleen ennätys. Hän oli saksalainen, mutta muutti v. 1937 vaimonsa kanssa Yhdysvaltoihin pakoon juutalaisvainoja ja kuoli siellä neljä vuotta myöhemmin 72-vuotiaana. Lasker on lausahtanut: ”Kun näet hyvän siirron, etsi vielä parempi.” Se on (soveltaen) hyvä ohjenuora myös kirjoittamiseen.

Ja hei, löydät minut chess.com:n shakkipelisivustolta nimimerkillä ”Shakkiheppu”. Tervetuloa hienon lajin pariin pitämään aivotoimintaa virkeänä!

Jaa sosiaalisessa mediassa:
Muisto yli 40 vuoden takaa2019-01-27T18:50:51+03:00