Marraskuun kuulumisia

Ajattelin kirjoittaa pari riviä kuulumisia marraskuun puolelta ennen kuin syksy taittuu joulun odotukseen.

Marraskuun kohokohta oli eilen, kun posti toi Valviran kirjeen ja päätöksen siitä, että olen nyt virallistettu sosiaalityöntekijä. Johan tässä ehdittiin 24 vakinaista työvuotta lajia harjoitella ja vuoden verran tehdä vielä opiskeluajan sijaisuuksia siihen lisukkeeksi. Minut löytää siis tästä eteenpäin Valviran JulkiTerhikistä laillistettuna sosiaalityöntekijänä. Koko lysti maksoi toukokuussa maistraatissa vajaa sata euroa ja eilisen kirjeen mukana tuli vielä Valviran 200 euron lasku. En jättänyt Valviraan hakemusta tekemisen puutteessa vaan siksi, että työnantajan kehotteesta sosiaalityöntekijöiden tuli hoitaa asia kuntoon 1.1.2018 mennessä: ”Laki sosiaalihuollon ammattihenkilöistä tuli voimaan 1.3.2016. Lain tavoitteena on parantaa asiakasturvallisuutta sekä sosiaalihuollon asiakkaan oikeutta laadultaan hyvään sosiaalihuoltoon. Valvira myöntää sosiaalihuollon ammattioikeuksia hakemusten perusteella Suomessa ja ulkomailla koulutetuille sosiaalihuollon ammattihenkilöille.” (http://www.valvira.fi/sosiaalihuolto/sosiaalihuollon-ammattioikeudet)

Kesäloman jälkeen työmatkapyöräilykilometrejä on kertynyt nyt vähän yli 1100 km. Pyöräilyn osalta marraskuu on ollut suorastaan dramaattinen kolmen aamutuimaan sattuneen rengasrikon myötä, joista kaksi viimeistä sattui parin kilometrin välein. Viimeisen rengasrikon jälkeen ulkorenkaassa törrötti pystyssä terävä kolmion muotoinen sepelikivi. Jos jokin kaupunki mainostaa itseään talvipyöräilykaupunkina, kannattaisi pyöräteille keksiä muu ratkaisu kuin renkaat puhkova sepelikivi. Naapurityöryhmän myös talvipyöräilevä Risto koki hänkin hiljan saman kahden peräkkäisen rengasrikon aamun – hän Tampereella ja minä Ylöjärven puolella. Nyt on pistosuojatut nastarenkaat alla, repussa sisäkumi ja pumppu, sekä taskussa bussirahaa. Tämän aamun pyöräilydraamaa oli pyöräilyhousun napin irtoaminen jo kotipihassa – siitä ei taida saada vielä uuden romaanin aineksia?! Olen myös liukunut hiljalleen välineurheilijaksi eli hommasin niskasangalliset langattomat nappikuulokkeet, jotta voin kuunnella työmatkat podcasteja. Pääasiassa olen kuunnellut kirjallisuusaiheisia lähetyksiä, mutta välillä täytyy kuunnella muutakin. Tänä aamuna kuuntelin Sivumennen-podcastin jakson Elena Ferrantesta, joka on pseudonyymin takana lymyilevä italialainen kirjailija.

Hukkuneiden jatko-osan lähetin kustantajalle yli kuukausi sitten, ja olen ollut odotuskannalla, josko kuuluisi jotain ja kenties kustannussopimuksen suuntaan.

Kiva yllätys oli myös PIKI-verkkokirjaston 600. lainaus tällä viikolla. Kirja on vielä näin loppusyksystäkin löytänyt mukavasti lukijansa kirjastojen hyllyiltä. Pääkaupunkiseudun HELMET-kirjastojen lainausmäärää en tiedä, mutta silloin tällöin vilkaisten kirja näyttäisi olevan yhä hyvin kierrossa, vaikka se on ollut lainattavissa jo kahdeksisen kuukautta. Tällä viikolla Hukkuneet pompsahti myös sosiaalisessa mediassa esille parissakin ryhmässä, mikä oli oikein ilahduttavaa – varsinkin kun palaute oli hyvin myönteistä.

Annmari Akselssonin, Paula Korhosen ja muiden kumppaneiden tarina jatkuu, sillä kolmannen käsikirjoituksen pääjuoni on jo tiedossa, ja sormenpäissä tuntuu mukavasti kutinaa; uuden kertomuksen sammon taonta alkaa sitten, kun kutina muuttuu kestämättömäksi syyhyksi.

Tässä päällimmäiset tällä kertaa. Edesmenneen isäni eeppisin tervehdyksin: eletään jälleennäkemisen ihanassa toivossa.