Onko äänikirjasta kirjaksi?

Kun opin lukemaan 1970-luvun taitteessa, ihmiset lukivat kirjoja, sanomalehtiä ja sarjakuvia. Saattaa olla, että unohdan listasta jotakin. Tänä päivänä valikoima on laajentunut e-kirjoilla ja äänikirjoilla. E-kirjoihin olen tykästynyt, ne kun ovat tarpeeksi samanlaisia kuin paperiset kirjat, mutta äänikirjan kanssa vielä takkuaa.

Alkutalvesta päätin olla huikentelevainen, ja hankin elämäni ensimmäisen äänikirjan. En kerro, mikä teos oli kyseessä, ettei se johdattele mihinkään suuntaan. Genreltään se kuului kuitenkin rikoskirjallisuuteen. Lähdin lukem… kuuntelemaan sitä ennakkoluulottomasti tai oikeastaan myönteisin ennakko-odotuksin. Kirjan pituus oli muistaakseni 12-13 tuntia, ja ensimmäiset viisi tuntia kirjasta kuuntelin suhteellisen vaivatta. Aluksi oli tietenkin uutuudenviehätystä formaatista ja sillä tavalla jännittävää ilmapiiriä lähteä liikkeelle. Kuuntelin kirjaa erilaisissa tilanteissa: sängyssä, sohvalla, sängyssä, silityslaudan ääressä (juonikkaasti jää kertomatta, tuliko silitettyä), sängyssä, keittiössä, sängyssä, jne. Ajattelin pian, että äänikirjahan on hyvä formaatti. Melkein kokeilin äänikirjan kuuntelua saunassa eli kaiutin pesuhuoneen puolella. Tarkoitan: saunoessa kuuntelua. Jotenkin se ajatus hyytyi siihen, että saunassa ei A) katsota tv:tä, B) ei surffata netissä, C) ei syödä kuin korkeintaan kiuasmakkaraa, D) ei kuunnella äänikirjoja. Harkitsin kyllä työmatkakuunteluakin, mutta mainitsin joskus aiemmin siitä, että pyöräillessä se on turvallisuusriski. Kenties olisi aika siirtyä työmatkabusseiluun ja äänikirjojen maailmaan? Kävellen töihin? 15 km työmatkaan menisi kävellen, hmm, rauhallisesti 5 km/h vauhtia… kolme tuntia töihin ja sama matka iltapäivällä takaisin. Joka työpäivä ehtisin kuunnella kuusi tuntia äänikirjaa pelkästään työmatkoilla. Se tekisi hyvinkin pari kirjaa viikossa tai enemmän. Kalle Päätalon tuotanto, joka on vieläkin korkkaamatta, alkoi vilistä silmissä kuin oma elämä viimeisenä hetkenä. Hetkinen, kotoa pitäisi lähteä aamuviideltä, että ehtii kahdeksaksi töihin. Työpäivän jälkeen klo 16 kotimatkalle ja klo 19 kotona. Liian hapokasta.

Viiden kuuntelutunnin jälkeen jouduin tunnustamaan, että oli ongelmiakin. Kuunnellessa ajatus lähti hyvin herkästi harhailemaan eli keskittymisen kanssa oli haasteita. Sohvalla tai sängyssä kuuntelu vaivutti hyvin petollisesti euforiseen lepoon ja matkalle unien kultalaan. Heräilyn jälkeen oli työlästä etsiä äänikirjasta kohtaa, johon asti muisteli kuunnelleensa tarinaa. Muisti tietenkin pätki ja petti, ja sitten huomaat kuunnelleesi samaa tarinaa toiset 10 minuuttia aina vain ja uudestaan. Kertaus ei ole niin paljon opintojen äiti, että se olisi mielekästä. Aina voi tehdä kokeen ja lukea perinteistä kirjaa 10 sivua ja sitten sama uudelleen. En usko, että löytyy masokistia, joka siitä nauttii? Johtopäätös oli, että äänikirja toimi parhaiten, kun teki samalla jotain ja pysyi hereillä. Mutta ajatus karkaili sittenkin.

Sivujen puuttuminen alkoi vähä vähältä kalvaa ja eskaloitua. Kaipasin sivuja, kirjaimia ja välimerkkejä. Tarinan toinen taso kätkeytyy kaikkiin pieniin nyansseihin, jotka löytyvät rivien välistä ja kirjainten käytöstä. Olin täysin sen ihmisen tulkinnan armoilla, joka luki minulle kirjaa ääneen. Tuli myös kokemus siitä, että kuunteleminen on paljon passiivisempaa tekemistä kuin lukeminen. Aivot olivat narikassa (ei sillä, etteivätkö ne olleet joka tapauksessa narikassa), ja hommasta oli kateissa se jokin. Päästin pettymyksen tunteen valloilleen: eikö tämä toimi?

Jatkoin äänikirjan kuuntelua vielä toiset viisi tuntia eli olin jo 2-3 tunnin päässä maalista. Keskeytin kuuntelumaratonin hyvissä ajoin, ennen kuin olympiastadionin portti näkyi horisontissa. Totta kai se oli henkilökohtainen tappio, ettei pitkäjänteisyys riittänyt saattamaan aloitettua työtä loppuun saakka. Tunnustan, että puolivälissä kuuntelurupeamaa hankin saman kirjan e-kirjana ja perinteisenä paperille painettuna kirjana. Lueskelin niitä kaikkia, ja totesin, että perinteinen kirjaformaatti on ylivoimaisesti itselleni sopivin, e-kirjassa on kätevyytensä, ja äänikirja ei sovi minulle oikein mitenkään. Sitten oli vielä se raskauttava kokemus, että kirjan kuunteleminen on aidan ylittämistä matalimmasta kohdasta.

Suhtaudun siis ahdasmielisesti, että kirja on kirja, jos sitä voi lukea. Muussa tapauksessa se on jotain muuta.

Hyvä on. Jos ajattelee kirjaa avarammalla mielellä: miksei kirjalle voisi keksiä muitakin formaatteja? Jokasyksyinen Ilkka Remeksen uusin julkaistaisiin samaan aikaan e-kirjana, äänikirjana, näytelmäkirjana ja oopperakirjana, kenties iskelmäkirjana tai osuvammin rap-kirjana. Mielikuvitus lentoon ja lisää formaatteja? Näihin kirjaformaatteihin voisi ympätä mainoksia, jolloin kaikki osapuolet saisivat lisää tuloja, ja pian Suomessa olisi triljoona päätoimista kirjailijaa ja ziljoona kustantamoa ja kirja-agenttia. Miksei samaa ideaa siirrettäisi perinteiseen kirjaan, jossa olisi vaikkapa parinkymmenen sivun välein aukeaman kokoisia mainoksia.

Lopuksi haluan korostaa, että en ota kantaa, onko äänikirja hyvä vai huono asia. Itselläni se ei toimi, kuten edellä kerroin. Haluan uppoutua tarinaan, en kamppailla torkahtelua vastaan. On sitä tapahtunut perinteisenkin kirjan äärellä, mutta puhutaan aivan eri mittasuhteesta. Äänikirja osoittautui joka tapauksessa henkilökohtaiseksi tragediaksi. Jollekin toiselle se sopii toivottavasti paljon paremmin. Ja ehkä vielä löydän itselleni sopivan tavan kuunnella kirjoja. Sauna. Se on sauna. Lämmittämätön sauna.