Terveisiä Tapahtumien yöstä Tampereelta

Vierailin 10.8. torstaina klo 21.30 Tapahtumien yön kirjailijavieraana Tampereen Suomalaisessa Kirjakaupassa. Haastattelijana toimi Laura Niemi-Pynttäri Atena Kustannuksesta. Kiitos kaikille paikalle tulleille tutuille, tuntemattomille, kirjakaupan henkilökunnalle, sekä Lauralle ja Atenalle. Ennen minua Laura haastatteli Atenan toista kirjailijavierasta Dieter Hermann Schmitziä uutukaisesta teoksestaan Kun sanat eivät kiitä. Dieterin ja kirjansa esittely vaikutti sen verran kiinnostavalta, että täytyy hankkia kyseinen kirja.

Keskustelimme Lauran kanssa esikoiskirjani syntyprosessista ja sisältökysymyksistä. Hän kysäisi lopuksi, onko jatkoa tulossa, ja saatoin vastata siihen myöntävästi. Hukkuneiden jatko-osan kirjoitustyö on hyvässä vauhdissa, ja lähetän käsikirjoituksen syksymmällä kustantajalle luettavaksi.

Parin viikon kuluttua tulee kuluneeksi puoli vuotta Hukkuneiden julkaisemisesta. Esikoiskirjani tie on ollut mielenkiintoista seurattavaa. Myyntiluvuista minulla ei ole mitään käsitystä, mutta joidenkin verkkokirjastojen sivuilta on ollut mahdollista seurata, miten kirjaa on lainattu. Ilahduttavasti Hukkuneet on löytänyt lukijoita! Esimerkiksi Pirkanmaan alueen PIKI-verkkokirjastossa näyttää lainauskertojen määrä olevan tähän päivään mennessä 385 kertaa ja pari varausta päälle. Toivon, että lukijoita löytyisi vielä paljon lisää, sillä luettavaksi olen sen kirjoittanut.

Matkan varrella olen saanut jonkin verran lukijapalautetta – kiitos jokaiselle palautteen antajalle. Voittopuolisesti kirjan tarinasta on tykätty. Kuten eilen haastattelussakin kerroin, kuljen omaa polkuani eli Hukkuneet ei sijoitu täysiverisesti perinteiseen dekkarigenreen, mutta ei se myöskään ole ehta toimintajännäri. Siinä on taatusti molempia, ja lukijapalautteen perusteella tämä oman tien valinta on ollut toimiva ratkaisu. Haluan kirjoittaa kertomukset sydämellä, ja silloin mennään ihmiset edellä. Toisaalta pidän monilinjaisesta kerronnasta ja hyvästä toiminnallisesta rytmistä. Olisiko valintani siis henkilövetoinen toimintajännitysromaani? Ehkä tälle omalle genrelle löytyy joskus osuva nimike.

Media-sivulle on linkitetty mm. Hukkuneiden kritiikit. Voit käydä tutustumassa niihin, ja jos olet jo itse lukenut kirjan, voit vertailla niitä omaan arvioosi kirjasta. Sinulla on myös mahdollisuus jakaa arviosi, jos haluat käydä ilmaiseksi rekisteröitymässä Goodreadsiin ja antaa Hukkuneille pisteytyksen tai peräti kirjoittaa sanalliset kommentit. Samaten useilla verkkokirjastoilla on toiminto, jossa kirjalle voi antaa pisteytyksen. Lisäksi Facebookin kirjailijasivulleni voi käydä kirjoittamassa lukijaterveiset, Twitteriä unohtamatta (ja molempiin voi joka tapauksessa liittyä seuraamaan, ja pysyt ajan tasalla tulevista käänteistä).

Laitan tähän oman lempparikohtaukseni Hukkuneista. Jos et ole vielä lukenut kirjaa, ehkä sinun kannattaa hypätä tämän yli ja löytää se itse tarinan sisältä:

Reykjavik. Lahdenpohjukka, puolitoista kilometriä miljardööri Bjarne Gestssonin huvilalta länteen, aaltoili vaahtopäänä ja julmana. Magnus Thor veti tulipunaisen pipon syvemmälle päähänsä. Alhaalla, jyrkästi viettävän kallion vesirajan yläpuolella, öljykangashaalareihin sonnustautuneet huimapäät työskentelivät turvavaljaisiin kiinnitettyinä. Epäsäännöllisen korkuiset valtameriaallot pysyttelivät työmiesten alapuolella, mutta suurimmat harjakkeet pärskivät valjasjoukkueellista litimäräksi, kun vesimassat törmäsivät kallioon. Jalkaparin luiskahtaessa kalliojyrkänteeltä länsituuli pyrki heijaamaan työmiehen keinuvaljaissa Norjaa kohti – hyvää matkaa – mutta palautti joka kerta takaisin.

Semmoista. Erilaisten detaljien suhteen on kirjoittaessa koko ajan iso työ tarkistaa, että kaikki menisi oikein. Oma lukunsa on oikolukeminen ja kirjoitusvirheiden metsästys. Monta silmäparia luki käsikirjoituksen läpi eri vaiheissa ja siltikin jokunen lyöntivirhe päätyi painettuun versioon. Kun törmäsin ensimmäiseen sellaiseen, pää vertauskuvainnollisesti hajosi, mutta elämää oli jatkettava (hymiö). Jos ja kun jatko-osa näkee päivänvalonsa, se on taatusti käyty läpi entistä tiheämmällä täikammalla ja useampaan kertaan. Se on sitä kuuluisaa istumalihastyötä, missä ei enää ole niinkään sijaa luovuudelle.

Sitten yksi hauska juttu. Eräällä kirjani hahmolla on koira, jolle tämä oli antanut nimen poplaulajan mukaan Rihanna. Vaimoni luki käsikirjoitusta sitä mukaa kuin kirjoitin eteenpäin, ja reippaasti yli käsikirjoituksen puolivälin jälkeen hän kerran kysyi: Miksi koiran nimi on nyt Gaga? Näin sitä unohtelee… Ehkä koiran nimeksi olisi pitänyt laittaa vaikka Elastinen tai Sarah Brightman, niin olisi paremmin pysynyt kirjoittajan päänupissa. Koiran nimi tuli tietenkin korjattua, ei hätää.

Edellä mainittu on inhimillistä, mutta virheitä on varmasti hauska bongata julkaisuista. Luin aikoinaan Helsingin Sanomista kritiikin Ilkka Remeksen kirjasta, missä kriitikko halusi käyttää ison osan palstatilasta tähän: Jossain kohtauksessa Remeksen päähenkilö sujautti povitaskuun pienen videokameran tallennuskasetin. Remes oli ilmeisesti jonkin verran editoinut kohtauksia, sillä myöhemmin päähenkilö riisui takkinsa, ja hänen yllään oli enää vain villapusero, kun hän myöhemmin otti povitaskusta videokasetin. Siitäkös kriitikolle riemu repesi, povitaskullisesta pulloverista. Remeksen kannalta oli harmillista, että tällaisen lapsuksen revittelyllä samalla vähäteltiin muuta kirjan antia. Ehkä se kertoi sekä kirjailijan inhimillisyydestä että kriitikon kypsymättömyydestä. Karrikoidusti vähän sama asia kuin että musiikkiarvioija keskittyisi käyttämään osaamistaan siihen, että Pavarottilla oli jäänyt lavalle lintsat auki (ellei sitten se osaaminen ollut siinä).

Jaahas, on aika vetäytyä siihen kuuluisaan kirjoittajan kammioon, mutta laitan toki aika ajoin tulemaan kuulumisia. Sosiaalityökin kutsuu maanantaista lähtien, jota varten haen tänään maastopyörän 5000 km huollosta työmatkoja varten. Viisitoista kilometriä Tipotielle ja sama matka työpäivän jälkeen takaisin. Tavoitteena on lisätä pyöräilypäivien määrä neljästä täyteen viiteen – myös talvella. Katsotaan, miten käy.

Seuraavaan päivitykseen jo poisnukkuneen isäni sanoin: eletään jälleennäkemisen ihanassa toivossa!