Uusin kirja-arvio

”Mä tossa tullessa automatkalla mietin, mitä mä teille tänään oikein puhuisin.”

Ikaalisten Kylpylän Kelan kuntoutuslaitoksen sosiaalityöntekijänä tapasin vuosien saatossa yksilö- ja ryhmäkäynneillä tuhansia työikäisiä ihmisiä. Kerran TYK-kuntoutusjaksoa sitten aloitteli varsinainen sanaseppo ja rempseä reiska, joka oli ehtinyt tehdä megalomaanisen pitkän työhistorian evankelisluterilaisen kirkon nuorisotyöntekijänä. Tilkkutäkkiä oli luultavasti veisattu rippikoululeirien iltanuotioilla kerran jos toisenkin. Alkuhaastattelu eksyili milloin mihinkin, kuten esimerkiksi siihen, mikä olisi puhujan kannalta katastrofaalisin tapa aloittaa ryhmätilanne tai puhe. Hän oli tullut tulokseen, että se olisi tuo yllä oleva repliikki. Sen jälkeen tyytymätön kuulijakunta ja huono palaute olisi taattu.

Suomen dekkariseura julkaisee neljä kertaa vuodessa ilmestyvää Ruumiin kulttuuri -lehteä, jossa mm. esitellään kaikki Suomessa ilmestyvät ulkomaiset ja kotimaiset jännityskirjat. Uusin numero tuli postissa juhannusviikolla ja ilahduttavasti Hukkuneet oli saanut lehdessä kirja-arvionsa. Siitä lämpimästi kiitos kirjan lukeneelle ja arvion kirjoittaneelle Leena Korsumäelle. Voit lukea kirja-arvion artikkelin lopuksi. Olen kirja-arvioon enemmän kuin tyytyväinen!

Ruumiin kulttuurin lisäksi Hukkuneet on yltänyt arvioitavaksi joihinkin kirjablogeihin ja pariin lehteenkin. Neljän suuren kustantamon takana esikoiskirjailijan polku julkisuuteen näkyville on haastava ja kapeakin. Siitä syystä olen yrittänyt tehdä voitavani ja näkyä esikoiskirjailijana sosiaalisessa mediassa. Hukkuneet kustantaneelle Atenalle kiitos kustantajan ponnisteluista – yhteinen markkinointityö jatkuu, eikä suinkaan lopu juhannukseen. 10.8. Tapahtumien Yössä piipahdan Tampereella Suomalaisessa Kirjakaupassa kirjailijahaastattelussa, mutta siitä sitten lähempänä tarkempaa informaatiota.

Kirja-arvioissa on noussut esiin maininnat dialogin jäykkyydestä. Lyhyt dialogin käyttö oli tyylillinen valinta, josta itse tykkäsin. Näyttää siltä, että dialogi näyttäytyy ainakin osalle lukijoista eri tavalla kuin ajattelin. Hukkuneiden jatko-osan kirjoitusprosessi on jo hyvässä vauhdissa ja dialogin osalta lopullinen päätös pitäisi tehdä pian. Toinen mietittävä asia on etu- ja sukunimien ja virka-arvojen käyttäminen, jotka nousivat Leena Korsumäen kirja-arviossa esille. Motiivini sekä etu- että sukunimen käyttämiselle ja virka-arvojen runsaalle käytölle oli alleviivata kirjan henkilöitä, jotta lukija muistaisi heidät paremmin. Tarina on monilinjainen ja henkilöitä on paljon; lukijalla on haastetta muistaa ihmiset. Jos ei muista henkilöitä, menettää herkemmin otteen itse tarinasta. Ajattelin, että henkilöt täytyy tehdä mahdollisimman muistettaviksi ja eroteltaviksi toisistaan. Itselläni on kirjoja lukiessa vaikeuksia muistaa nimiä ja niiden kautta vinkattuja kirjan tapahtumia, jos ne eivät yksilöidy riittävästi. Mainion radiokuunnelma Elmon (Elmo, Kainalniemi ja Suomi) siteerauksin: Svensson, Karlsson vai Larsson – kuka niistä ottaa selvän.

No, oma juttunsa on, että tykkään kirjoittaa hiukan jäykästi ja käyttää esim. Paula Korhosta tai rikostarkastaja Jesper Aabergia paikka paikoin, eikä johdonmukaisesti vain Paulaa ja Aabergia. Se oli siis myös tyylivalinta, mutta kääntyi sekin vähintään osittain itseään vastaan?! Leena Korsumäen pointin ymmärrän hyvin, ja mietin nyt kuumeisesti, mitä teen jatko-osan kanssa tässä asiassa: lopulliset päätökset tulisi tehdä kohtuullisen pian. Ei olisi hullumpaa saada lukijapalautetta dialogin käytöstä ja nimien ja virka-arvojen käytöstä eli oliko lukukokemus kankea vai soljuva? (contact@jaakkomelentjeff.fi).

Kirkon nuorisotyöntekijän tapaamisen jälkeen minulle selvisi, mikä ainakin toimii ryhmätilanteiden aloituksena. Keskiviikkoisin hommaani kuului pitää klo 15-16 sosiaalityöntekijän luento aloittaville Aslak-kuntoutujille. Joskus paikalla oli yksi 12-hengen ryhmä, yleensä kuulijoita oli 24-36. Ne olivat sillä tavalla haasteellisia tunteja, että en ollut tavannut heitä aiemmin, enkä tulisi tapaamaan heitä toista kertaa – eivätkä he voittopuolisesti vaikuttaneet innostuneilta tulemaan kuntoutuspäivän päätteeksi sosiaalityöntekijän ryhmään. Valinnan mahdollisuutta heillä ei ollut. Milloin mukana oli hoitotyöntekijöitä, milloin opettajia, rikoskomisarioita tai putkiasentajia; kaikki ammattiryhmät tuli varmaan tavattua vuosien saatossa. Vaikka elettiin 2000-lukua, kantava audiovisuaalinen väline oli piirtoheitin. Erään kerran tupa oli jälleen täynnä ihmisiä, jotka näyttivät odottavan enemmän päivälliselle pääsyä kuin juttujani. Esittäydyin heille ja samalla napsautin ihmisten edessä kävellessä piirtoheittimen valmiiksi päälle. Ihmisissä tapahtui kuin salamaniskusta käsittämätön sulaminen ja rentoutuminen. Kun käännyin katsomaan taakseni, seinälle heijastui edellisen luennoitsijan unohtama viimeinen kalvo otsakkeella:  ”UMMETUKSEN HOITO”.

Luennon jälkeen en yrittänyt etsiä kalvon omistajaa, vaan otin sen omaan käyttöön. Käytin sitä monta kuukautta keskiviikon luennolla jäänsärkijänä eli piirtoheitin esitellessä päälle ja oho, kuulijakunta repeili hymyyn ja nauruun, kun lääkäri oli unohtanut luentokalvonsa, enkä minäkään sitä huomannut. Kyllästyin sitten itse siihen ja luovuin tuosta hauskasta tahattomasta avauksesta. Olisi pitänyt joskus kokeilla Aslak-väelle tätäkin: ”Mä tossa työhuoneesta lähtiessä mietin, mitä mä teille tänään oikein puhuisin.”

Ruumiin kulttuuri (Suomen dekkariseuran lehti). Kirja-arvio, Hukkuneet.