17.3.2019

Perjantaina vaimoni lähetti minulle viestin, olenko nähnyt Papin koston kirjataraileriiin jätettyä kommenttia Atenan Facebook-sivuilla. Kävin vilkaisemassa sitä ja vastasinkin kommenttiin, mutta poistin kirjoitukseni saman tien. Pyysin siinä kommentoijaa poistamaan viestinsä, mutta sitten ajattelin, että antaa asian olla. Atenan väki kuitenkin kaiketi huomasi saman asian, ja minulle tarkoitettu kommentti hävisi hyvin pian näkyviltä. Vaimoni oli kuitenkin ehtinyt ottaa kommentista jo kuvatallenteen, joten laitan sen tähän ilman kommentoijan nimeä:

Ensin minulla tietenkin nousi suuttumus pintaan, mutta hyvin nopeasti se vaihtui omituiseen surullisuuden tunteeseen: Miksi joku ihminen, joka luultavasti ei tiedä minusta mitään muuta kuin nimen kirjani kannessa, purkaa vihaansa tällä tavalla? Enkä usko, että olisin selittelemällä voinut kääntää hänen asennettaan päälaelleen vihasta lähimmäisenrakkauteen. Sen takia poistin nopeasti vastauksenikin. Olen elämässäni itse tehnyt ihan riittävästi kyseenalaisia tulkintoja, ollut asenteellinen ja taatusti käyttäytynyt typerästi. Valitettavasti mitään niistä en ole voinut tehdä jälkeenpäin tekemättömäksi. Mitä karjalainen äitini aikoinaan tapasikaan sanoa, sen olen myös joutunut tai oikeastaan tarkemmin ajateltuna saanut oppia matkan varrella: “Jos elämä ei muuta opeta, niin ainakin hiljaa kävelemään.” Sarkasmia tässä on ehkä nyt se, että kävely on taas kerran konkreettisesti hiljaa köpöttelyä. Luultavasti vuoden sisään on käytävä toisenkin lonkan tekonivelleikkauksessa. Olisin päässyt jo maaliskuussa leikkausarvioon Coxaan, mutta siirsin vastaanottoajan alkukesään. Nyt mennään niin, että popsitaan tarvittaessa kipulääkettä, ja leikkaukseen sitten hiukan myöhemmin sopivamman hetken koittaessa.

Voisin hyvinkin olla molemmista vanhemmistani tuo kommentoijan mainitsema “ryssänpoika”, mutta ei se silti oikeuttaisi suvaitsemattomuuteen. Minussa taitaa olla ryssänpoikaa neljänneksen, jos pitää oikein tarkasti sitä kuulostella. Mutta “vaarintappaja”, se on kova väite.

Äitini Saimi Melentjeff syntyi 26.7.1925 Pölläkkälässä, joka sijaitsee Karjalankannaksella Äyräpään pitäjässä. Äitini syntymän jälkeen Äyräpäässä käytiin pari vuosikymmentä myöhemmin kesällä v. 1944 ratkaisevia jatkosodan taisteluja, kun Neuvostoliiton suurhyökkäys Suomea vastaan riehui kuumimmillaan, ja Suomen itsenäisyys oli vaakalaudalla. Kerron äidistäni ja hänen venäläisjuuristaan kohta lisää, mutta ensin haluan sanoa jotakin isästäni.

Isäni Erkki Juvonen syntyi 23.1.1923 samaisessa Pölläkkälässä, eikä tietääkseni koskaan saanut äidiltään kuulla, kuka oli hänen biologinen isänsä. Myöhemmin isäni äiti eli mummoni avioitui, ja isälläni oli siitä lähtien kasvatti-isä. Käsittääkseni kasvatti-isä oli kovaluontoinen kasvattaja, kansalaissodan aikaan hän oli taistellut punaisten riveissä ja oli kokemusten katkeroittama. Muistelen, että hän olisi täpärästi säilynyt teloitukselta, mutta tätä tietoa en pysty vahvistamaan. Muistan kuitenkin, että vanhempani ovat näin puhuneet minunkin kuulteni, kun olin vielä lapsi. Tämän Eino-papan muistan hyvin. Olin jo ajokortin ajanut, kun kävin isäni kanssa Porissa tervehtimässä hänen kasvatti-isäänsä. Mummo oli kuollut aiemmin ja Eino eli yli 90-vuotiaaksi. Eino oli kommunisti kuolemaansa saakka ja piti loppuun asti seinällä Leninin kuvaa. Äitini kehuskeli joskus, että oli nuorempana härnännyt appiukkoaan ja kehottanut vaihtamaan Leninin kuvan tilalle Mannerheimin potretin. Tästä voi tulkita, että miniän ja appiukon välit eivät olleet erityisen lämpimät. Oma muistikuvani on, että tässä Porin mummolassa ei koskaan saanut istua sohvalla, ennen kuin mummo otti sohvatyynyt pois vierailumme ajaksi.

Isäni oli tuskin kouluikäinen, kun hän sairasti lapsipolion, jonka seurauksena hänen vasen kätensä jäi hyvin voimattomaksi, ja sormet olivat sellaiset koppuraiset, keskisormen sojottaessa aina suorassa (niin, olisiko tässä ollut kirjaimellisesti se “kävelevä keskisormi” tai isän juoksu-uran huomioiden “juokseva keskisormi”) . Hänen vasen jalkansa oli hieman oikeaa lyhyempi. Isäni muutti äitinsä kanssa Poriin, käsittääkseni varhaislapsuudessa, Pihlavan kaupunginosaan, missä isäni tunnettiin lisänimellä “Pihlavan siipirikko”. Heidän on täytynyt muuttaa sitten hyvissä ajoin ennen talvisotaa Pölläkkälään. Isäni ei ollut polion sairastaneena palveluskelpoinen, mutta hän pääsi 17 vuotta täytettyään vapaaehtoisena vartioimaan Imatran Valtionhotellia eli sen täytyi olla ajankohdaltaan vuonna 1940 talvisodan aikaan. Se oli sotatoimialuetta, jonka johdosta isäni sai 1990-luvulla rintamamiestunnuksen, kun oikeutta siihen laajennettiin. Isäni oli hyvin ylpeä siitä, että oli palvellut maataan sodan aikana. Poliovammaansa isäni kompensoi urheilulla. Hän juoksi Helsingin vuoden 1952 olympialaisten Suomen maratonjuoksun karsinnoissa, ollen lopputuloksissa 25:s. Hänen maratonennätyksensä on 2.42, joka on ilmeisen pätevä ennätysaika. Mainitsen tässä nämä hänen mainetekonsa, sillä ne olivat hänelle hyvin tärkeitä urheilu-uran paalutuksia. Teen täten isästään ylpeänä poikana kunniaa vielä kerran…

Työkyvyttömyyseläkkeelle jäätyään, jotakuinkin 50-vuotiaana, isäni kouluttautui urheiluhierojaksi ja oli sellainen yksikätinen hieroja. 1980-luvulla asiakkaina oli mm. Tampereen Tapparan ja Ilveksen pelaajia, Ilveksen jalkapallojoukkue, kilpajuoksijoita, kuntoilijoita, kotirouvia, yms. Yksi hänen miesasiakkaistaan tunnettiin nimellä “Nurejev”, sillä tämä keski-ikäinen mies oli kova tanssimaan. Hänen vaimonsa ei käynyt tansseissa. Kerran mies tuli vaimon mielestä turhankin myöhään tansseista kotiin, jolloin vaimo sanoi: “Sieltähän se meidän Nurejev tulee”. Liikanimi oli lanseerattu eliniäksi. Ja jos joku ei tiedä, Nurejev oli aikoinaan venäläinen balettitanssija. Isäni jäi leskeksi v. 1994 ja sairastui myöhemmin 2000-luvulla Alzheimerin tautiin. Ja hei, äitini kuoleman ja Alzeiheimerinsa välissä isä ehti löytää ensirakkautensa Kirstin 50 vuoden hiljaiselon jälkeen. He asustelivat muutaman vuoden avoparina lähinnä Turussa, ennen kuin molempien kunto heikkeni dramaattisesti ja isä palasi Tampereelle ja myöhemmin palvelutaloon. Isäni kuoli muutamia vuosia sitten, ja Kirstikin on jo siirtynyt ajasta ikuisuuteen.

Isäni oli seurallinen, mukava ja auttelias karjalaismies. Hän ei juurikaan käyttänyt voimasanoja, mutta tiukan paikan tullen tapasi tuulettaa: “VOI VENÄJÄ SENTÄÄN!” Hänestä olisi tullut oikein hyvä karavaanari, sillä hän oli sellainen laulun sanojen mukainen “kaikkien kaveri.” Alkoholinkäyttö oli maltillista, ellei peräti olematonta. Joskus 1990-luvulla koettiin sellainenkin ihme, että isä oli joulunpyhinä hienokseltaan maistissa ja soitteli äidin sukulaisille Hyvinkäälle joulutervehdyksiä (isättömällä huutolaispojalla ei ollut oikeastaan omaa sukua äitinsäkään puolelta) ja päätti yhden puheluista legendaarisilla sanoilla: “Eletään jälleennäkemisen ihanassa toivossa!” Sitä lausahdusta käytän mielelläni itsekin ihan jo isäni muistoa vaaliakseni. Viimeksi taisin sanoa niin viime torstaina, kun kävin pelaamassa hyvän ystäväni Jouni Luukkalan luona shakkia… Ja Jouniltahan ilmestyi juuri kirja Osalliseksi onnellisuudesta (Duodecim, 2019), johon kannattaa tutustua!

Äitini on sukuaan Ahtosia. Hänen sukunsa vaiheet ovatkin sitten varsin kimurantteja. Valitettavasti äidin sisarukset ovat jo kuolleet, lukuun ottamatta nuorinta siskoa. Äitini äiti (mummoni) oli nimeltään Palaga Ahtonen ja kotoisin Kainuun Kuhmosta Rimmin tilalta. Äitini isä (vaarini) oli Afanas Melentjeff, joka tuli Rimmiin kasakaksi eli heinämieheksi eli rengiksi niukasti nykyisen valtionrajan venäläiseltä puolelta muutaman kymmenen kilometrin päästä. Rimmin tila sijaitsee aivan rajan tuntumassa Suomen puolella. En ole siellä itse käynyt, mutta vanhempani ja muistaakseni vanhempi veljeni on siellä vieraillut. Käytän tässä vähän lähteitäkin, Pertti Virtarannan kirjaa Polku sammui (Kirjayhtymä, 1972), jossa kerrotaan myös Rimmin tilan vaiheista. Vaaristani Afanasista 1900-luvun alkupuolelta kerrotaan seuraavasti:

“… Outi meni naimisiin Hukkasalmesta kotoisin olleen Miihkalin Ohvon kera ennen ensimmäistä maailmansotaa. Isä, Kauron Miihkali, sukuaan Melentjev, oli nainut Suomesta luterilaisen tytön. Heillä oli lapsia Ohvon lisäksi Iivana ja Rofka. Ohvo oli kasakkana ja päivämiehenä Rimmin taloissa (Rimmillä, Viettolassa ja Juortanalla). Hän oli erityisen ahkera tupakan käyttäjä, mistä tavasta hän olikin saanut “tupakki-Ohvon” liikanimekseen. Ohvo “kynti” 4 vuotta “Saksan sodassa”, ts. ensimmäisessä maailmansodassa. Sitte Outi kuoli, jäi 2 lasta. Ohvo otti vaimokseen vaimovainajansa sisaren Palakan ja eli tämän sekä molemmista vaimoista olevien lastensa kanssa Pölläkkälässä. Palakan kuoltua Ohvo otti vielä kolmannen akan, luterilaisen. “Vain osai se sulttsinoa ajella”, vaikkei ollutkaan karjalainen. Sitten kuoli jo Ohvo ja akka jäi leskeksi. Tämä kolmas vaimokin on jo kuollut. Palaka oli siis, kuten edellä on sanottu, naimisissa Kauron Miihkalin pojan Ohvon kanssa sen jälkeen kun vanhempi sisar Outi oli kuollut.”

Äitini on siis Ohvon (s. 26.5.1888) toisesta avioliitosta. Palaga kuoli, kun äitini oli 2-vuotias, joten Palagan kuolinvuoden täytyy olla v. 1927.  Äitini sisaruksilla oli siis yhteinen isä, mutta lapsikatraan oli synnyttänyt kolme eri äitiä. Nyt iski ihan täysi blackout, mutta lapsia oli muistaakseni täysi tusina eli kaksitoista.

En tiedä miksi, mutta äidilläni ei ollut Suomen kansalaisuutta vuosiin. Ilmeisesti kävi niin, että Venäjän vallankumouksen myötä Afanas Melentjeffin perhe jäi isänmaattomaksi eli heistä tuli Suomen puolella Pölläkkälässä asuvia entisen Venäjän kansalaisia (isän kansalaisuuden mukaisesti). Melentjeffeillä oli Kansainliiton (YK perustettiin vasta 24.10.1945) myöntämä Nansen-passi. Tässä ihan lyhyesti aiheesta:

Heinäkuun alussa 1922 Kansainliiton pakolaistoimisto kutsui koolle Geneveen jäsenvaltioiden välisen konferenssin, jossa sovittiin Venäjän-pakolaisten väliaikaisista passiasioista ja muista matkustussäännöistä. Sopimus pakolaisten ”identiteettitodistuksista”, niin sanotuista Nansen-passeista, allekirjoitettiin 5. heinäkuuta 1922, ja Suomi liittyi siihen mukaan 1. lokakuuta 1922 alkaen.

Vuoteen 1922 mennessä Suomeen oli saapunut yhteensä noin 42 000 pakolaista, joista heimopakolaisia eli inkeriläisiä ja itäkarjalaisia oli noin 25 000, ja loput noin 17 000 oli venäläisiä. Heistä noin puolet, eli hieman yli 8 000, oli niin sanottuja Kronstadtin pakolaisia, jotka olivat tulleet jään ylitse Terijoelle kevättalvella 1921. Vuoteen 1929 mennessä pakolaisista lähes 25 000 oli muuttanut joko takaisin Neuvostoliittoon tai jatkanut matkaa Keski-Eurooppaan. Heimopakolaisista lähes 14 000 palasi vapaaehtoisesti takaisin, ja länteen päin jatkaneita venäläisiä oli hieman yli 11 000. Suomeen jäi noin 5 000–6 000 venäläistä emigranttia ja noin 11 000 heimopakolaista. (http://itsenaisyys100.fi/nansen-passista-tuli-1922-pakolaisten-henkilotodistus/)

Jossain vaiheessa äitinikin on Suomen kansalaisuuden saanut. Jatkosodan jälkeen Melentjeffit vaihtoivat nimensä suomalaisemmaksi, mutta se on suojattu sukunimi, niin en sitä nyt mainitse, kun en ole sukunimen käyttäjiltä lupaa tiedustellut. Osa on ottanut myöhemmin Melentjeffin uudelleen sukunimekseen. Äidin kaksi nuorempaa veljeä lähetettiin Ruotsiin sotalapsiksi. Ainakin toinen heistä adoptoitiin ruotsalaiseen perheeseen. Äitini veljistä kolme päätyi lopulta Ruotsiin, ja minulla on siellä muutamia serkkuja, joita en ole vielä tavannut. Olemme alkaneet kuitenkin pitää hieman yhteyttä Facebookin välityksellä. Nyt olisi hyvä syy kohentaa ruotsinkielen osaamista!

Vaarini Afanas kuoli jatkosodan aikana v. 1943. Hänen pojistaan ainakin kaksi taisteli jatkosodassakin, toinen heistä oli kummienoni Santtu, kastenimeltään Aleksanteri. Santusta on hauska desantti-juttu, mutta se on aivan liian pitkä kerrottava tähän blogiin. Olin lapsena joskus paikalla, kun Santtu kertoi sen kaikilla mausteilla. Santtu haavoittui jatkosodassa Karhumäen valtauksessa, kun hän työnsi aseen näkyviin ulos ikkunasta, ja venäläinen tarkka-ampuja ampui hänen kivääriinsä, josta luoti otti kimmokkeen peukaloon. Äitini toinen veli Otto Melentjeff ehti olla etulinjassa vain kolme tuntia, kun hän sai luodin päähänsä. Otto selvisi hengissä, mutta vammautui vakavasti. Muistan, kun joskus 1970-luvulla haimme hänet Itä-Suomesta sotainvalidien kuntoutuksesta ja hän yöpyi meillä. Otto muutti sodan jälkeen Ruotsiin, avioituikin, ja teki sitten kuntoutusmatkoja Suomeen. Haavoittumisen jälkeen Otto vietti pitkän ajan sotasairaalassa. Hän joutui opettelemaan kaiken alusta eli syömisen, puhumisen… kaiken. Mutta hän toipui verraten hyvin. Joka tapauksessa, sotasairaalaan tuli vierailulle itse marsalkka Mannerheim, joka kiersi potilasosastot ja tarjosi tupakkimiehille tupakat. Kun hän tuli Oton sängyn kohdalle, hoitaja kertoi haavoittumisesta, sillä Otto ei kyennyt vielä puhumaan. Marsalkan avustaja tarjosi Otolle tupakkaa rasiasta, jossa oli viisisataa savuketta. Otto otti koko rasian vastaan. Avustaja hämmentyi, mutta marsalkka nähdessään Oton sekavan tilan viittasi avustajalle, että antaa pojan pitää koko rasia. Avustaja kävi hakemassa autosta lisää tupakkaa ja marsalkan kierros jatkui. Tällaista muistoa on kerrottu suvussa, joku sairaalan väestä oli tämän kaiketi kertonut Oton sisaruksille, kun vierailivat sotasairaalassa velipoikaa katsomassa.

Vaarini Afanas palveli 1. maailmansodassa Venäjän armeijassa osan ajasta samassa divisioonassa, missä Mannerheim toimi upseerina. Kyse on ollut sodan alkuvaiheesta, koska muistan äitini kertoneen isänsä taistelleen Puolassa. Wikipedia kertoo Mannerheimin vaiheista, jotka olivat siten myös vaarini vaiheita:

Puola 1914

Kenraalimajuri Mannerheimin komentama Erillinen Kaartin ratsuväkiprikaati sai liikekannallepanomääräyksen 30. heinäkuuta lopulla ja se siirrettiin Lublinin kaupunkiin. Mannerheim oli voitokas ensimmäisessä taistelussaan Krasnikissa 17. elokuuta (4. elokuuta 1914 juliaanista kalenteria) itävaltalaista 5. jalkaväkidivisioonaa vastaan ja hänelle myönnettiin arvomerkkinä Pyhän Yrjön miekka.

Opolen kolmipäiväisestä taistelusta 28. elokuuta (15. elokuuta 1914J) – 30. elokuuta (17. elokuuta 1914J) Mannerheimille myönnettiin Pyhän Stanislauksen ritarikunnan 1. luokan ritarimerkin sekä miekat Pyhän Vladimirin 3. luokan ritarimerkkiin.

Opatów–Klimontow-alueen taisteluiden lopussa 2. lokakuuta (19. syyskuuta 1914J) – 4. lokakuuta (21. syyskuuta 1914J) Mannerheim sai siirtokäskyn. Rintamatilanne oli muuttunut epäedulliseksi venäläisille ja Mannerheim tilanteen todettuaan jäi oma-aloitteisesti paikalleen suojaamaan muun armeijan vetäytymistä Veikselin toiselle rannalle. Tällä tilanteenhallinnallaan Mannerheim ansaitsi tavoitellun Pyhän Yrjön ristin ritarikunnan 4. luokan ritarimerkin.

Suvussamme on kerrottu tarinaa, että Afanas oli vartiossa Puolan rintamalla, kun juoksuhautaan oli hiipinyt saksalaisten vanginkaappauspartio. Afanas tuli yllätetyksi, syntyi lähitaistelu, ja Afanas surmasi koko kuusimiehisen partion. Siitä hyvästä Afanas sai rivisotilaille myönnettävän alemman luokan Pyhän Yrjön ristin ja maapalan Krimiltä (dokumentit ja muuta arvokasta jäivät Karjalaan, muistaakseni perunapeltoon haudattuna, kun Melentjeffit lähtivät jatkosodan aikaan evakkoon). Myöhemmin 1. maailmansodan loppupuolella Afanas sai kaasumyrkytyksen ja oli sotilassairaalassa Venäjällä, kun Venäjän vallankumous puhkesi. Afanas teki myöhemmin vaarallisen matkan ja palasi kotiin Karjalaan ja Pölläkkälään. Rauhassa ei saanut elää edes kotona, vaan erään kerran talviaikaan kaksi tuntematonta miestä tulivat hakemaan Afanasin yötä vasten kuulusteluihin. Afanas lähti ja palasi valoisalla takaisin ja kielsi ankarasti puhumasta asiasta. Äitini  ei ollut silloin vielä syntynytkään, mutta hän kertoi, että Afanas oli juovuspäissään joskus ennen kuolemaansa paljastanut, mitä oli tapahtunut: Miehillä oli ollut aikomus tappaa ryssä Melentjeff, mutta Afanas oli arvannut miesten aikeet ja yllättänyt heidät kesken matkanteon. Miehet Afanas oli sitten tuikannut avantoon, ja Vuoksen virta oli kuljettanut heidät luultavasti Laatokkaan asti. Tällaisia juttuja suvussa on kerrottu (kuulin äidiltäni), mutta en tietenkään mitenkään voi niitä lähteä vahvistamaan. Ehkä ne ovat täysin tosia, ehkä rutkasti väritettyjä, luultavasti kuitenkin vähintään totuuden siemeniksi.

Vaimoni suku on lähtöisin Saksasta, Kuhlmanien sukua. Vaimonikaan ei ole nimitellyt minua vaarintappajaksi, vaikka saksalaisen partion kävi Afanasin kanssa huonosti… jos tällainen välikevennys sallitaan.

Mummoni puolelta suku ei voisi suomalaisempaa olla, sillä äitini äidin (Palaga) vaari oli Julian Gavrilinpoika Ahtonen (s. 1822, k. 1918), joka tunnettiin nimellä Rimmin Uljaska:

(Kuva: http://www.juminkeko.fi/viena/rimpi.html)

Perimätiedon mukaan Rimmin kylän synty ajoittuu 1800-luvun puolenvälin tienoille. Kylän alkuasukas oli Eljas Ahtonen, joka paremmin tunnetaan nimellä Rimmin Uljaska. Hän on tullut kuuluisaksi oltuaan Gallen-Kallelalla Väinämöisen mallina tämän maalatessa Aino-triptyykkiään.

Rimmin kylä liittyy siis samalla tavalla karelianismin syntyyn kuin Akonlahtikin.

Rimpi on ollut portti Vienaan Kuhmon kautta Vienaan matkaaville runonkerääjille ja kareliaaneille. Rimmin kävijöitä ovat ainakin Juvelius, Meriläinen, Pääkkönen, Niemi ja Ohrt sekä myöhemmin Paulaharju, joka otti silloin klassiseksi kohonneen kuvan Uljaskasta. (http://www.juminkeko.fi/viena/rimpi.html)

Pertti Virtarannan Polku sammui-kirjassa kerrotaan Uljaskasta lisää:

Rimmin eläjistä on suurimpaan kuuluisuuteen kohonnut Uljaska Ahtonen. Uljaska oli syntynyt Kuhmon etelälaidalla Lauvuksessa, lähellä Nurmeksen rajaa n. v. 1822. Kuten edellä on kerrottu, hän joutui jo 6-vuotiaana vanhempiensa mukana Venäjälle, josta palasi vasta perheellisenä miehenä takaisin Suomeen ja asettui Rimmille. Uljaska viljeli maata, kalasti ja metsästi kuten muutkin Rimmin miehet. Lisäksi hän teki räätälintöitä lähes kuolemaansa saakka. Noin 70:n iässä Uljaskan näkö heikkeni, mutta sitten se kirkastui uudelleen, niin että hän saattoi taas ommella turkkeja ja omatekoisesta sarasta housuja ja takkeja miehille työvaatteeksi. Uljaska saavutti korkean iän: hän kuoli 96-vuotiaana kevättalvella 1918. Raja oli jo mennyt kiinni, mutta venäläisten viranomaisten luvalla hänet saatiin vielä haudata Akonlahden kalmismaahan Hukkasalmeen, jonne Rimmin vainajat oli ollut tapana viedä.

6-vuotias Uljaska ja perhe oli lähtenyt Venäjälle hallavuosien aikaan, josta Virtarannan kirjassa kerrotaan sivulla 117. Venäjällä Ahtosen perhe kääntyi ortodoksiseen uskoon (äitinikin oli ortodoksi vielä 1960-luvulla). Uljaska avioitui Venäjällä. Kun Uljaska ja vaimo Outi palasivat Suomeen, heillä oli 6-vuotias (tai 9-vuotias) poika Vasselei. Suomessa perhe asettui lähelle rajaa 2 km:n päähän Huosiesvaaralle “kyläh mettsäh”:

Mukana oli lehmä, joka sidottiin puuhun. Uljaska teki ensihätään havuista majan ja ryhtyi sitten pirttiä veistämään “koirankaklah”. Rakentaminen olikin helppoa, kun hirret sai vierestä, “vain vetelöly petäjiköstä”. Pirtti oli niin pieni, että siihen vaivoin sopi makuulle. Iivana Ahtosen muistaman mukaan myös Ontrei Huovisen perhe oli tullut Venäjän puolelta Saalasta, yhdessä Ahtosien kanssa. Iivana muisteli edelleen, että Huovini Ontrei olisi lähtenyt hallavuosina “Saalaan” Nurmeksen seuduilta, samaa matkaa Ahtoni Kauron kanssa, mutta kerrottiin Rimmillä niinkin, että Ontrei olisi ollut sukuperältään Kuivajärven Huovisia. Jos seuraamme Iivana Ahtosen kertomusta, niin “Saalasta” palanneet Ahtoset asettuivat Huosiesvaaralle, ja Huoviset taas ostivat – ehkä Kopsulaiselta – Rimmin, mutta eivät vielä muuttaneet Rimmille asumaan, vaan ottivat ja vaihtoivat itselleen Huosiesvaaran Uljaskalta, joka taas joukkoineen muutti Rimmille. Viinapullo annettiin “vaihokkaiksi”, ja se pullo juotiin heti. 

Rimmin talot tuhottiin talvisodan aikaan. Ne rakennettiin sotien jälkeen uudelleen, mutta karjalaistyylisiä taloja ei saanut enää rakentaa.

Rimmillä asui ennen Ahtosiakin väkeä, Kopsulaiset, josta Virtarannan kirjassa on todella hauska selonteko:

Ennen pidettiin omatekoisia paitoja, pellavaa kasvatettiin, sitä kehrättiin ja siitä kudottiin kangasta. Tällainen “piikkopaita” päällä maattiinkin. Kerran syksyllä kun Kopsulaisen hevonen oli aituuksessa, se tuli pirtin seinän viereen seisomaan pimeällä. Ja siihenpä ilmestyi karhu! Hevonen säikähti ja lähti painelemaan Juortanalle, karhu perässä, ja Kopsulainen itse hyppäsi makuusijoiltaan, sieppasi kirveen kouraansa ja säntäsi paitasillaan takaa-ajoon. Rimminjoen suussa olivat järvessä yhtä aikaa kaikki kolme: hevonen edellä, karhu perässä ja Kopsulainen karhun jäljessä. Pimeässä oli vain kuulunut porske, kun yhtä aikaa koko joukko veteen porhalti. Hevonen juoksi kohti Juortanan taloa, jossa olivat lähimmät asukkaat, meni suoraa päätä Juortanan “tanhuos, suikasi”. No, karhuhan ei tohtinut sinne mennä, ja siinä ero tuili! Niin Kopsulaisen hevonen pelastui. “Kyllä siinä pitäy syömikkö olla”, kun karhun perään kirveen kanssa ja paitasillaan lähtee pimeään yöhön. “Ei se äijeä pelät ku se vain kirvehen kera! Kyllä se on sapekasta kansoa ollut ennein! En ne entiset ukot ole pelätty kyllä, ei ne karhuo lintuo kummempana pietty.”

(Aino-triptyykki, Ateneum)

Palaan vielä äitiini. Hän täytti seuraavana päivänä 40 vuotta, kun synnyin Sotkamossa 25.7.1965. Isovanhempiani en ehtinyt tapaamaan äitini puolelta, isäni puolelta kylläkin Porin Pihlavan-mummon.  Äitini kävi kuusi luokkaa koulua Pölläkkälässä. Talvisodan syttyessä hän oli 14-vuotias. Kadun eniten sitä, ettei minulla ollut nuorempana minkäänlaista kiinnostusta vanhempieni menneisyyteen. Äitini ja isäni kyllä puhuivat evakkoon lähdöstä ja sota-ajasta, puhuivat ja itkivät, mutta en ymmärtänyt heidän menneisyytensä arvoa. Jos voisin nyt jututtaa heitä, kyselisin loputtomiin. Heidän historiansa on minun historiaani. He aloittivat elämänsä sotien jälkeen tyhjin käsin, kokivat evakkoina myös ylenkatsomista kantasuomalaisten taholta. Isästäni tuli sittemmin metsäteknikko, äiti kasvatti kotona viisi lasta. Vanhin veljeni Hannu kuoli Sotkamossa auto-onnettomuudessa tammikuussa v. 1968, 13-vuotiaana. Hän oli koulukiusattu ja ilmeisen surkea oppilas. Minulla kulkee jossain papereissani hänen vanha koulutodistuksensa Sotkamon ajoilta, ja se on todella huono. Mutta hän oli tavattoman kiltti… ja tajuttoman hyvä kertolaskussa! Kuulemma kunnan isännät olivat vierailleet koulussa, ja Hannu oli istutettu tentattavaksi. Vitosen oppilas Hannu pamautteli vastaukset kuin apteekin hyllyltä. Nuorin veljeni oli Hannun kuollessa alle kuukauden ikäinen ja minä olin 2,5-vuotias. Vanhempi veljeni oli 9-vuotias ja siskoni 11-vuotias. Isäni oli lähtenyt lauantaina Hannun kanssa Sotkamon keskustaan asioille, ja Hannu oli katua ylittäessään jäänyt rattijuopon alle. Hannu eli kolarin jälkeen vielä hetken. Isäkin oli kotona, kun puhelu Kajaanin sairaalasta tuli, että poika on kuollut. Sisarukseni ovat kertoneet, että isä oli puhelimessa vain todennut ääni painuksissa: “Eihän sille sitten mitään voi.”

Sotkamossa isälläni oli yritys parin kaverin kanssa, mutta firma meni konkurssiin. Sen jälkeen elimme nelilapsisena perheenä varatonta elämää, mutta isä onnistui aina löytämään työmaita. Matka jatkui Sotkamosta Väliviirteelle Kokkolan liepeille ja Lohtajalle, jossa kävin ensimmäisen koululuokan. Toisen koululuokan aloitin jo Tampereella, kun isä sai työpaikan Metsä-Serlalta ja asuimme osoitteessa Tehdasalue B 9. Emme kai olleet köyhiä, mutta ei ollut varallisuuttakaan. Ala-asteen opettajani Heikki Vaaranmaa sanoi joskus kesäloman kynnyksellä, kun oppilaat olivat kertoneet tulevista lomamatkoistaan: “Me Jaakon kanssa kierretään sitten Suomensaaren pururataa”. Se on jostain syystä jäänyt mieleen, opettajan toverillinen kommentti tuntui hyvältä. En muista, tuntuiko pahaltakaan, kun muut tekivät jopa etelänmatkoja. Ei sitä osannut kaivata sellaista, mitä ei ollut koskaan kokenut. Ensimmäisen ulkomaanmatkan tein lukion 2. luokalla, kun kävimme luokkaretkellä Tukholmassa.

Venäjällä en ole käynyt koskaan, mutta pitää kyllä joskus käydä. Venäjää osaan pari sanaa eli “kädet ylös”” ja “kiitos”, mutta en osaa niitä kirjoittaa. Karjalassa Pölläkkälässä on kai turha enää käydä, kun oppaat eli vanhempani ovat jo kuolleeet. Mikä hienointa, vanhempani ehtivät käydä kotimaisemissa Karjalan kunnailla parikin kertaa 1990-luvulla. Muistan VHS-videolle taltioidun pätkän, kun isäni juoksee heinittyneellä aukealla, jossa joskus oli ollut urheiluseura Pölläkkälän Uran urheilukenttä.

Vanhempien elinikäinen trauma oli omat ja läheisten kokemukset talvi- ja jatkosodassa ja niitä seurannut kodin menettäminen. Eivätkä koettelemukset siihen loppuneet, he olivat koko elämänsä ajan jälleenrakentajia ja selviytyjiä, rakensivat lapsilleen tulevaisuuden. Siitä hyvästä olen nyt myös kirjailija, hyvin nöyrä sellainen. Äidistäni olisi paljonkin kerrottavaa, mutta riittäköön hänestä vielä toteamus, että hän oli täynnä äidinrakkautta loppuun saakka. Äidinrakkaus tulvi paikoin hieman ylikin; äitinihän sanoi minulle vielä armeijan käytyänikin, ketä minun pitää äänestää kunnallisvaaleissa. Ja jos oikein muistan, nuorempi veljeni sai kertaalleen tarpeekseen äidinrakkaudesta, kun hän oli kuskina kauppareissulla, ja laittoi äidin kävelemään kotiin viimeisen kilometrin. Tämä tapahtui Tampereen Lielahdessa. Kauppakassit tulivat sentään autossa perille. Ei se mitään, tein kerran saman veljelleni ja parhaalle kaverilleni, mutta paikkana oli Kalevanpuisto Tampereella. Matkaa Lielahteen olisi ollut liki 20 km, joten tulin muutaman sata metriä ajettuani toisiin ajatuksiin, ja kävin sopimassa asiat. Sellaisia me Melentjeffit olemme, suomennettuna Omenaisia, kuten parikin asiakastani Kelan kuntoutusympyröistä on nimen suomentanut.

Sotkamossa minulla oli kuulemma parivuotiaana tenavana tapana aina juosta kerrostaloasuntomme eteiseen, kun ovi kolahti ja Hannu tuli koulusta. Sanoin aina: “Mitä Hannu”, ja Hannu vastasi: “Mitä Jaska paska”. Hannun kuoleman jälkeen juoksin vielä monta monituista kertaa eteiseen, kun ovi kolahti, mutta sieltä tuli aina joku muu kuin Hannu.

Olisikohan siitä jotain kymmenisen vuotta, kun vaihdoin sukunimekseni äitini nimen. Motiivina oli, että tunnetut sukujuureni ovat äidin puolelta. Isäni oli jo siinä vaiheessa menettänyt muistinsa, joten en uskonut hänen loukkaantuvan. Minulla kävi kyllä mielessä, että venäläisen nimen vuoksi voisi tulla asiattomuuksia. Itse asiassa tämä blogin alussa siteerattu törkyviesti on ensimmäinen laatuaan. Ja mikä paradoksaalisinta, viestittäjän oma sukunimi on niin ruotsalainen kuin vain voi olla, mutta en halua sitä kertoa. Tom Hanksin mainiossa elokuvassa Forrest Gump päähenkilön äiti opetti pojalleen tärkeän totuuden, jota Forrest sitten käyttääkin useammassakin tilanteessa, kun tulee niin sanotusti kuraa niskaan: “Ei nimi miestä pahenna, jos ei mies nimeä.”

Toivon itselleni ja myös Sinulle hyvä blogin lukija, rakkautta, anteeksiantoa ja kärsivällisyyttä elämäsi jokaiseen päivään. Ja isäni sanoin: “Eletään  jälleennäkemisen ihanassa toivossa.”

Jaa sosiaalisessa mediassa: