Jaakko Melentjeff

/nettisivu1

About nettisivu1

This author has not yet filled in any details.
So far nettisivu1 has created 17 blog entries.

Dekkarilauantai, arvosteluja ja Pielavesi

2019-07-11T15:27:11+03:00

11.7.2019

Heinäkuun alkuun kaavailtu blogin päivitys on hiukan myöhässä, mutta meriselityskin on pätevä: Kuun alussa alkoi pienimuotoinen loma, joka vei meidät pitkähkölle Kaakkois- ja Itä-Suomen kiertueelle Lappeenrantaan, Mikkeliin, Savonlinnaan (Olavinlinnaa unohtamatta), Kerimäelle, Uuden Valamon luostariin Heinävedelle ja lopuksi Pielavedelle kesämökkeilemään.  Vauhtia on ollut niin hirmuisesti, että en ole edes yrittänyt keskittyä blogin ajattelemiseen.  Kiitos Savonlinnan Oopperajuhlien, majoituspaikat olivat kortilla, joten yövyimme puolen tunnin ajomatkan päässä Kerimäellä Wanhan Apteekin Majatalossa. Se olikin näky sinänsä, sellainen ulkomaaliltaan rankasti hilseillyt puutalo, joka muistutti Batesin motellia Hitchcockin hyytävästä elokuvasta Psyko. Hyvin persoonallinen majatalo on auki ympäri vuoden, ja näin kesäaikaan se on kuulemma täyteen buukattu, joten kannattaa netin kautta varata huone hyvissä ajoin ja mieluiten jo keväällä. Majatalon hinta-laatusuhde oli odotusten mukaisesti kohdillaan, kiitoksia vain. Kerimäeltä lähtiessä kävimme vielä kurkkaamassa maailman suurimman puukirkon, joka oli kyllä komea näky! Sitten ajelimme osin kinttupolkuja myöten Heinävedelle Uuden Valamon luostariin ja osallistuimme juuri alkaneeseen Vanhassa kirkossa järjestettyyn rukoushetkeen. Ystävällinen munkki tuli kädestä pitäen opastamaan heti alkumetreillä, että miesten ei toki tarvitse kirkossa peittää päätään hunnulla. Mikä helpotus! Muutoin Uutta Valamoa voi kernaasti suositella tutustumiskohteeksi, mutta kannattaa varata aikaa useampi tunti tai jopa yöpyminen luostarin hotellista. Ja Valamon munkit! Nam! Söin kaksi omenahillomunkkia kahvin kanssa. Harmitti, että en älynnyt ottaa vielä pussillista mukaan Pielavedelle.

Uusi Valamo

Ja sitten kirjallisiin touhuihin. Kesäkuulle osui Papin koston kirja-arviot Suomen Dekkariseuran Ruumiin kulttuuri -julkaisuun ja Aamulehteen. Lisäksi kävin 15.6. Helsingin keskustakirjasto Oodissa, jossa toteutettiin kolmatta kertaa Dekkarilauantai-tapahtuma. Samalla reissulla oli vielä kirjailijahaastattelu Rosebudin Kolmen sepän kirjakaupassa.

Keskustakirjasto Oodissa oli kuulolla kivasti väkeä, kun Juha Hietanen yhteishaastatteli Tammen kirjailija Petri Karraa ja minua. Petriltä on toukokuussa julkaistu uusin dekkari Musta valo, jonka olin ehtinyt jo lukea.  Todella vahvaa kerrontaa, toivottavasti siitä kaavailtu tv-sarja toteutuu. Haastattelun jälkeen signeerauspisteellä kävi entinen työkaverini psykologi-Hanna, joka oli juuri aloittanut lomansa ja oli Helsingissä käymässä siskollaan. Hän oli lehdestä huomannut Dekkarilauantai-tapahtuman ja bongannut ohjelmasta Petrin ja minun haastattelun.  Oli mukava tavata pitkästä aikaa, mutta kuulumisten vaihtamiselle ei jäänyt aikaa muutamaa lausetta enempää, kun piti jo ehättää Rosebudiin.

Poseerattiin Petrin kanssa kirjoinemme. Vaimolleni tiedoksi, että minä olen kuvassa vasemmalla ja Petri oikealla (sisäpiirihuumoria).

Ylhäällä Juha Hietanen  jututtaa Petriä ja minua, joskin olen juuri nyt äänessä… Ja tuossa alempana vielä muisto Rosebudin kirjakaupasta. Itse kirjakauppa oli keskeisellä paikalla Kolmen sepän patsaan tuntumassa, mutta luultavasti helteinen ja aurinkoinen sää oli vetänyt väen puoleensa ulkosalle katukahviloihin. Kirjakaupassa piipahteli lähinnä vain yksittäisiä asiakkaita vilvoittelemassa.  Parinkymmenen asteen pakkanen ja lumipyry olisi voinut olla otollisempi ajankohta?!

Tähän kohtaan mainostan vaihteeksi tulevia tapahtumia: 8.8. torstaina klo 19.00 olen haastateltavana Tampereen Kirjojen Yössä Akateemisessa Kirjakaupassa.  No, kyseessä on laajemmin Tapahtumien Yö. Ennen minua haastatellaan klo 18.30 Arttu Tuomista (Verivelka, WSOY) ja heti jälkeeni klo 19.30 haastatellaan Matti Rönkää (Uskottu mies, Gummerus). Akateemisen kirjailijakattaus on muutenkin koko päivän hyvin mielenkiintoinen, voit täältä kurkata ohjelman kokonaisuudessaan: Klikkaa tästä linkki auki!

15.6.2019 haastattelu Rosebudin Kolmen sepän kirjakaupassa

Hattulan kirjaston ja Mauri Sariola -seuran perinteinen Dekkari-ilta järjestetään  5.9. torstaina klo 18.00-19.00, jossa esiintyjinä ovat Terttu Autere, Pertti Laine ja allekirjoittanut.  Jos liikut kulmilla, tervetuloa mukaan! Lokakuussa osallistun Turun kirjamessuille 5.10., samoin kuin Helsingin kirjamessuille sekä 26.10. että 27.10., mutta ohjelmien tarkemmista sisällöistä ja ajankohdista sitten, kun kirjamessut julkaisevat ohjelmistonsa. Syksyksi on siis jonkin verran vierailuja luvassa, mikä on ihan hyvä juttu, sillä miten sitä muuten saisi kirjojaan mainostettua.

Ruumiin kulttuuri tuli kesäkuussa postista Dekkarilauantain jälkeisellä viikolla, ja lehdestä löytyi myös Papin koston kirja-arvio. Se oli oikein kannustavaa luettavaa. Jos et ole jo Suomen dekkariseura ry:n jäsen, kannattaa ehdottomasti liittyä mukaan. Jäsenenä saat neljä kertaa vuodessa ilmestyvän Ruumiin kulttuuri -lehden, jossa esitellään kaikki uudet kotimaiset ja ulkomaiset suomenkielellä julkaistut dekkarit. Lisäksi lehdessä on kiinnostavia artikkeleita jännistyskirjallisuuden ytimestä ja liepeiltäkin. Luen sen yleensä kannesta kanteen, ennen kuin seuraava numero ilmestyy kolmen kuukauden kuluttua. Toki lehden voi tilata ilman jäsenyyttäkin.

Ruumiin kulttuuri, Papin koston kirja-arvio

Kesäkuussa tuli myöskin yhteydenotto Kulttuuritoimituksesta, ja sovimme haastattelun työapaikalleni Tipotien sosiaali- ja terveysasemalle. Kiitos liukuvan työajan, aloitin työpäiväni pari tuntia tavanomaista myöhemmin, jotta saimme kiireettömän haastattelutuokion Tipotien ylimmän kerroksen näköalakahvilassa. Toimittaja Marja Aaltion kanssa turistessa olisi vierähtänyt vaikka koko päivä. Tässä linkki Kulttuuritoimituksen juttuun ja pari valokuvaa Tipotien haastattelusta. Mainittakoon vielä, että Suomen suurin kulttuuritoimitus seuraa kulttuurielämää Tampereen ja Pirkanmaan näkökulmasta. Alla olevasta linkistä pääset sekä haastatteluun että Kulttuuritoimituksen sivuille, joihin kannattaa tutustua muutenkin:

Kulttuuritoimitus, haastattelu Tipotiellä (klikkaa tätä tekstiä)

Erityisen tervetullut yllätys oli, että Deutsch-Finnischen Rundschau julkaisi kirja-arvion Hukkuneiden saksankielisestä käännöksestä Die Ertrunkenen. Itse en saksankieltä taida, mutta jos haluat lukea kirja-arvion, se on tässä:

Die Rezension von Jaakko Melentjeffs “Dier Ertrunkenen” aus der Deutsch Finnischen Rundschau

Aamulehdessä toimittaja Juha Sihto puolestaan oli arvioinut useita kotimaisia ja ulkomaisia dekkareita, ja Papin kosto oli päässyt mukaan. Kirjani oli päässyt kovin kansainväliseen ja ansioituneeseen seuraan, täydennettynä vahvoilla kotimaisilla dekkaristeilla. Tässä keskinäisessä tähdin suoritetussa arvioinnissa, ellei peräti kilvoittelussa,  kolmen tähden Papin kosto piti kuitenkin mallikkaasti pintansa, josta jäi tekijällekin hyvä mieli. Tässä Aamulehden kirja-arvio Papin koston osalta:

Ja sellainenkin kiva juttu tuli toteutettua kuin kirjanmerkkien tekeminen. Sain siihen idean, kun Facebookissa oli valokuvia Helena Väisäsen Kuolemantuoksu-dekkarin saksankielisen Farmaberg-käännöksen kirjajulkkareista Zürichissä. Lähestyin asiassa sekä Atenaa että Antiumia, joilta sainkin sitten tarvittavan materiaalin ennen kuin ehdin tajuta edes pyytää. Suurenmoinen kiitos molemmille kustantajille! Tehtäväkseni jäi ainoastaan kirjanmerkkien tilaaminen, joka sujuikin kesään sopivasti helposti kuin heinänteko. Ajattelin, että kirjanmerkkejä on mukava jakaa vaikkapa tulevissa tilaisuuksissa. Ja toden totta, kirjanmerkeistä tuli hienommat kuin uskalsin edes toivoa. Toiselle puolelle tuli suomenkieliset kirjat ja toiselle puolelle saksankielinen kirja.

Jep, olen itse sellainen kirjanmerkkifriikki, ja niitä pitää haalia milloin mistäkin, kun kohdalle sattuu. Valamossa olisi ollut nahkaisia kirjanmerkkejä, mutta jostain systä jäi tällä kertaa ostamatta. Moinen umpimielisyys täytynee oikaista seuraavalla Valamon reissulla. Todellisuudessa tulee sitten käytettyä samaa yhtä tai kahta kirjanmerkkiä, mutta niitä pitää vain olla riittävän paljon saatavilla… Kesälomareissulla olen lukenut Markus Ahosen uusinta Sieluttomat-kirjaa (WSOY), ja sen välissä on tietenkin vielä kovin uutukainen oma kirjanmerkki fiilistelymielessä. Markus puolestaan on kirjoittanut hienon tarinan; toivottavasti mahdollisimman moni kirjallisuuden ystävä löytää sen luettavakseen.

Pielavedellä meillä on ollut vaihtelevat sääolosuhteet, oikeastaan vain porottava helle ja myöskin ukonilma ovat loistaneet poissaolollaan. Pielaveden kesäinen järvimaisema on ollut mykistävän kaunista katseltavaa. Keskiviikkona kannoimme puutarhatuolit laiturille ja vietimme tätä maisemaa katsellen (lukemisen ohessa) melkein koko päivän. Oi, Suomen kesä!

Pielavesi

Palaan elokuun alussa taas kuukauden ensimmäisen sunnuntain blogipäivityksiin. Tästä heinäkuun päivityksen ajankohdan lipeämisestä pahoittelut taannoista ministeritason pahoittelua mukaellen: “Sori siitä.”

Ja edesmennyttä isääni siteeraten: “Eletään jälleennäkemisen ihanassa toivossa.”

Jaa sosiaalisessa mediassa:
Dekkarilauantai, arvosteluja ja Pielavesi2019-07-11T15:27:11+03:00

Kesäkuun kuulumisia

2019-06-02T13:33:36+03:00

2.6.2019

Eilen oppilaitoksissa kautta Suomen laulettiin  taas suvivirttä kouluvuoden päätteeksi ja  kesäloman alkajaisiksi. Kesälaitumella ovat nyt sitten  maatilojen eläinten lisäksi oppilaat ja opettajat, kaikki todellakin lomansa ansainneina:

Jo joutui armas aika ja suvi suloinen
kauniisti joka paikkaa koristaa kukkanen
Nyt siunausta suopi taas lämpö auringon
Se luonnon uudeks luopi, se kutsuu elohon
Taas niityt vihannoivat ja laiho laaksossa
Puut metsän huminoivat taas lehtiverhossa
Se meille muistuttaapi hyvyyttäs Jumala
Ihmeitäs julistaapi se vuosi vuodelta
Taas linnut laulujansa visertää kauniisti
Myös eikö Herran kansa luojaansa kiittäisi?
Mun sieluni sä liitä myös äänes kuorohon
Ja armon Herraa kiitä kun Laupias hän on
Lauluntekijät: Traditionaalinen ruotsalainen kansansävelmä

Tällä tavalla kesän kynnykselle tultaessa on dekkareiden ystäviä hemmoteltu jo koko alkuvuosi uusilla julkaistuilla kirjoilla. Kotimaista ja ulkomaista jännityskirjallisuutta on tullut myyntiin viikoittain, josta tarjonnasta kukin on voinut poimia luettavaa mieltymystensä mukaan. Itse kun on kirjoittavaa sorttia, ja päivätyökin lohmaisee oman osansa ajasta ja jaksamisesta, aikaa lukemiselle jää kovin rajoitetusti. Jännittävän kirjallisuuden puolella tällä hetkellä on luettavana Petri Karran toukokuussa ilmestynyt uutukainen Musta valo (Tammi), jonka luen jo siitäkin syystä, että kuten jo edellisessä blogissa kerroin, piipahdan 15.6. Dekkarilauantaina klo 13.30 Helsingin Keskustakirjasto Oodissa yhteishaastattelussa Petrin kanssa. Haluan tietenkin olla kärryillä, mitä haastattelupari on viimeksi kirjoittanut.  Olen hyvilläni, että sain syyn ja tilaisuuden tarttua Petrin kirjaan, joka on juonen asettelultaan erittäin kiinnostava. Kirjasta on kuulemma tekeillä myös tv-sarja. Vahva lukusuositus! Tässä vielä uudelleen linkki mainitun Dekkarilauantain kattavaan koko päivän tarjontaan:

https://www.facebook.com/events/320463185320776/

Lukuvuoroaan odottaa Markus Ahosen kevään uutuuskirja Sieluttomat (WSOY), jota olen sitkeästi panttaillut kevään, jotta voin lukea sen kesähelteillä sinisen taivaan alla kotiterassilla niin sanotusti täydellisissä olosuhteissa. Luin alkuvuodesta myös Mika Hentusen uusimman teoksen, viime syksynä ilmestyneen Elossa Washingtonissa (Crime Time), joka on hengästyttävän tiukka trilleri suoraan presidentti Donald Trumpin takapihalta eli Washingtonin kaupungin maisemista.  Hentusen esikoisdekkari Attan aarre (Reuna) julkaistaan syyskuussa saksankielisenä käännöksenä sveitsiläisen Antium Verlagin toimesta nimellä Suworows Schatz. Luin keväällä myös Joakim Zanderin esikoisdekkarin Uimari (Tammi, 2015), mutta muutoin lukeminen on jäänyt muutamaan kirjoitusprojektia varten hankkimaani lähdekirjaan ja hyvän ystäväni  ja shakkikaverini Jouni Luukkalan kevättalvella julkaisemaan tietokirjaan Osalliseksi onnellisuudesta (Duodecim), joka on asiasisällöltään niin vahvaa tekstiä, että tulen palaamaan kirjan pariin toistekin. Jouni on kirjoittanut hienon kirjan aiheesta, joka koskettaa varmasti meitä kaikkia. Lukulistalla kesää odottaa myöskin Ylöjärvellä asuvan Taru Kumara-Moision kevään uutuudet eli romaani Taniwha (Osuuskumma) ja nuortenkirja Ihmisversoja (Atrain&Nord).

Tässä olisi sitten tamperelaisen Radio Moreenin haastattelu, josta mainitsin edellisessä blogikirjoituksessa. Haastattelu löytyy siis nyt netistä ja sen kesto on reilut 11 minuuttia.  Suurkiitokset toimittaja Pia Sivuselle. Voit klikata alla olevan artikkelin otsikkoa, niin pääset lukemaan koko artikkelin. Sen lopussa on sitten linkki, josta voit kuunnella haastattelun:

Tapahtumien Yötä vietetään Tampereella seuraavan kerran 8.8. torstaina, ja Tampereen Akateemisessa Kirjakaupassa on kirjailijahaastatteluita pitkin iltaa. Ajankohta tarkentuu lähempänä, mutta löydät sieltä myös minut alkuillasta. Ja vielä edellisen blogin jäljiltä vähän kertausta; syyskuussa on sitten Hattulan kirjaston perinteinen dekkari-ilta, jossa olen mukana eli 5.9. torstaina klo 18-19 Hattulan kirjastossa.

Ai niin, toukokuun alussa tamperelainen seurakuntalehti Silta julkaisi haastatteluni sekä paperilehdessä että verkkosivuillaan. Tapasin toimittaja Asta Kettusen työpaikallani Tipotien sosiaali- ja terveysasemalla, mutta tietenkin työajan ulkopuolella:

https://www.siltalehti.fi/sivustot/silta/juttusilta/pappi_kostaa_ja_muutakin_jannittavaa_tapahtuu.45897.blog

Mitähän vielä? Arkielämä kulkee omaa latuaan (vaikka kesää jo vietetään): On päivätyö, sitten on kirjoittamista, kotitöitä, shakkia, liikuntaa, lukemista… Kesälomaakin on myöhemmin tiedossa, mutta käytän lomasta huomattavan osan kirjoitustyöhön. Harrastuksesta on tullut toinen työ, näin kai voisi jo sanoa. Ajankäyttö on palapelin rakentamista joka päivä uudelleen, ja käytettävissä on vain 24 tuntia. Siitäkin käyttöajasta uni ja palautuminen lohkaisevat leijonan osan. Tulee päiviä, jolloin ei vain jaksa kirjoittaa. Ja sitten tulee niitä päiviä, kun ajatus lentää kuvitteellisessa maailmassa ja sormet vilistävät näppäimistöllä (kaksisormijärjestelmä tai olisikohan kolme tai neljä ja peukalo päälle). Kahden julkaistun kirjan jälkeen kolmannen käsikirjoituksen parissa työskentely on  ollut kaikista näistä reunaehdoista huolimatta suorastaan kiireetöntä. Siitä huolimatta viidesosa uutta stooria on ihan tuota pikaa kasassa, jonka jälkeen vaimo pääsee lukemaan sen ja antamaan palautetta. Sitä hetkeä vakavana odotellessa, huh. Tällä hetkellä kirjoitan siis vielä vain itselleni ovi kiinni.

Edelleen kuitenkin haluan tuoda esiin, että ilman lukijoita ja heidän palautettaan tästä ei tulisi mitään. Totta kai on kiva saada hyvää palautetta, mutta toisaalta kriittistä palautettakin on mahdollista oppia kuuntelemaan avoimena  ja hyödyntämään uusien kirjahankkeiden rakennusaineena. Kiitos kaikille, jotka olette kertoneet lukukokemuksestanne. Kirjailijasivujani saa edelleen tulla seuraamaan (ja tykkäämään) vaikkapa Facebookiin:

https://www.facebook.com/JaakkoMelentjeffOfficial/

Mitä kirjoitusvälineisiin tulee, olen tehnyt tuttavuutta Scrivenerin (Windows-käyttöjärjestelmä) kanssa ja todennut, että sehän vasta on oiva ohjelma! Tyypilliseen tapaan olen edennyt yrityksen ja erehdyksen kautta ja vain toivottomissa umpikujissa nöyrtynyt kaivamaan manuaalin esille. Senkin voi tehdä laiskemman kautta eli katsella Youtubesta tutoriaaleja, ettei vain tarvitse itse lukea mitään. Mutta hei, Scrivener on todella kätevä kirjoitusohjelma, ja tekstin tallentaminen erilaisiin tiedostoformaatteihin on helppoa kuin se kuuluisa heinänteko. Kun ottaa huomioon, että esikoiskirjan kirjoitin iPadilla ja hyvin rajoitetulla Word-ohjelmalla, päätyminen (välivaiheen kautta) kannettavaan tietokoneeseen ja Scriveneriin on teknologiselta edistykseltään kuin ihminen olisi päässyt käymään kuussa. No joo, meni ehkä hiukan yli tuo vertaus.

Kuukauden ensimmäinen sunnuntai on aina hieman erilainen lepopäivä, sillä sen ohjelmaan kuuluu tätä nykyä tämän blogin kirjoittaminen, siivousta ja uuden kirjan kirjoittamista. Tällä kertaa järjestys on blogi, sitten siivous ja loppupäivästä kässäröintiä. Joten, blogi on kirjoitettu, ja seuraavaksi karaokea (imuri laulamaan) ja luuttuamista kyytipojaksi. Liekö Agatha Christiellä, Ernest Hemingwayllä ja kumppaneilla ollut yhtä arkista kirjailijan elämää? Pahoittelut, että tohdin ottaa noinkin suuret nimet vertailuun… mutta heidät jokainen luultavasti kuitenkin muistaa.

Palaillaan taas heinäkuun ensimmäisenä sunnuntaina!

Jaa sosiaalisessa mediassa:
Kesäkuun kuulumisia2019-06-02T13:33:36+03:00

Papin kosto äänikirjana ja muita kuulumisia

2019-05-05T17:10:12+03:00

5.5.2019

Toukokuun puolellakaan emme välttyneet lumisateelta, mutta kesää kohti mennään. Pidin kuunvaihteessa viikon vuosiloman, joka päättyy tänään. Lomailusta ei ole juuri kerrottavaa, mutta muutoin huhtikuussa kyllä ehti tapahtua yhtä jos toista. Kuten otsikossa jo paljastuu, Papin kosto on nyt saatavissa äänikirjana, ja sen lukijana on Aku Laitinen. Äänikirjaa myy Elisa Kirja, ja jos haluat tutustua siihen tai hankkia sen, klikkaa linkkiä täällä: https://kirja.elisa.fi/aanikirja/papin-kosto.

Äänikirjan julkaiseminen oli todella tervetullut yllätys, varsinkin kun kuulin siitä vasta hieman ennen sen ilmestymistä. Olin itsekseni toivonut, että Papin kostosta tehtäisiin myös äänikirja, mutta olin jo sopeutunut ajatukseen ettei niin tapahdu. Uutinen siitä aiheutti sisäistä ilakointia. Äänikirjat nimittäin ovat rantautuneet hyvin suomalaiseen kirjallisuuteen ja niitä kuunnellaan paljon. Papin koston ilmestymisen myötä useampikin tuttava on kysäissyt, saisiko sitä äänikirjana. Tällä hetkellä Elisa Kirja myy Papin kostoa äänikirjana yksinoikeudella, mutta aika näyttää, tuleeko se laajemmaltikin saatavaksi.

Huhtikuussa teimme pääsiäisen pituisen kaupunkilomamatkan Prahaan, jossa kävimme myös Hukkuneet -kirjan tapahtumapaikoilla. Shakespearen kirjakauppa oli entisellä paikallaan muutaman kymmenen metrin päässä Kaarlensillalta, ja onhan se kyllä näkemisen arvoinen kirjapuoti. Tällä kertaa kirjakaupan alakerrassa oli useampikin asiakas lukemassa kirjoja. Nautimme hetken aikaa kirjakaupan ilmapiiristä ja otimme muistoksi muutaman valokuvan. Jos tarkkoja ollaan, Hukkuneet -kirjassa kirjakaupan yläpuolella ylimmässä kerroksessa oli kaksosten vuokraama huoneisto.

Sää Prahassa oli täydellinen eli joka päivä oli täysin sininen taivas ja yli 20 astetta lämmintä. Turisteja oli tietenkin paljon, mutta siitä huolimatta oli suurenmoista viettää aikaa tässä historiallisessa kaupungissa. Hotellimme Kampa Garden oli aivan Kaarlensillan välittömässä läheisyydessä. Oikeastaan kaikki keskeiset kohteet olivat kävelymatkan etäisyydellä. Hotelli itsessään oli sellainen perushotelli kolmella tähdellä, jossa oli kyllä ihan kelpo aamupala. Pääsiäisen teemaan ajankohtaisesti stemmasi hyvin, että leikkauskuntoinen lonkkani huusi hoosiannaa yötä myöten, sillä se ei lainkaan tykännyt runsaasta kävelemisestä. Viitteitä tästä tuli jo Suomessa, mutta kivuliaisuus tuli silti hieman yllätyksenä. Itse asiassa tarkoitus oli ottaa mukaan urheilullinen vaeltajien kävelykeppi, mutta unohdin sen kotiin. Kepin saa kätevästi säädettyä joko Hobitteja tai muuten vain lyhyehköjä samoajia varten 30 cm pituiseksi tai sitten riittävän pitkäksi kaltaiselleni 179,5 cm pituiselle vaeltajalle. Niin, valitettavasti iän myötä olen kutistunut ratkaisevan puoli senttiä ja olen enää hiukan yli 170 cm pituinen, nyyh. Kirjakaupasta vielä pari sisäkuvaa, ensin katutasosta ja jälkimmäinen alakerrasta:

Kirjoja löytyi monilla kielillä, mutta suomenkielisiin kirjoihin emme törmänneet. Nukkavierusta miehestä kassan takana tuli elävästi (hyvä niin) mieleen taannoisen klassikkoleffan Notting Hillin kirjakauppa ja Hugh Grantin tähdittämän kirjakauppias William Thackerin työpari Martin. Ainakaan meidän visiittimme aikana Shakespeariin ei kuitenkaan eksynyt miljoonatuloluokan näyttelijätärtä kosiomatkalla, kainalossaan melkein yhtä kallis taulu. Jos et ole nähnyt kyseistä elokuvaa, onnistuin kaiketi spoilaamaan yhden tunteikkaimmista kohtauksista sangen hyvin, kiitoksia vain.

Kuten näkyy, ihmiset hakeutuivat kirjakauppaan lukemaan, luultavasti omia kirjojaan, innokkaimmat lukivat jopa seisaaltaan. Ilman kirjaa istuskeleva nuorimies kuuntelee luultavasti keskittyneenä äänikirjaa?! Tällainen sosiaalinen olohuone on varsin toimiva konsepti, ja luultavasti se näkyy myös kirjojen myynnissä. Vaimoni tytär löysi sieltä mieleisensä kirjan, joten mekään emme lähteneet Shakespearistä aivan tyhjin käsin. Prahan hyvästelimme sitten pääsiäismaanantaina, enkä yhtään ihmettelisi, jos vielä päivänä eräänä palaisimme sinne takaisin.

5.9. torstaina klo 18.00-19.00 Hattulan kirjasto ja Mauri Sariola -seura järjestävät perinteisen dekkari-illan, jossa tänä vuonna ovat esiintymässä mm. Terttu Autere, Pertti Laine ja Jaakko Melentjeff. Kuten tarkka lukija huomioi, osallistun tapahtumaan. Tervetuloa siis kuulolle!

Kesäkuussa puolestaan vietetään jokavuotista Dekkariviikkoa (10.6.-16.6.), joka huipentuu 15.6. Helsingin keskustakirjasto Oodissa toteutettavaan Dekkarilauantai-tapahtumaan: Tapahtumassa rikos- ja jännityskirjallisuuden ystävät voivat suorittaa pitkän oppimäärän rakastamansa lajityypin parissa. Tapahtumaan on Komisario Palmu -elokuvanäytöstä lukuun ottamatta vapaa pääsy! Myöhemmin tarkentuvana ajankohtana piipahdan lauantaina lauteilla itsekin eli lupauduin yhteishaastatteluun kirjailija Petri Karran kanssa. Häneltä ilmestyy toukokuussa Tammen kustantamana psykologinen trilleri Musta valo.

Kirjalijavieraat tapahtumassa:

Marja Aarnipuro, Tapani Bagge, Heine Bakkeid (NOR), Carlos da Cruz, Eva Frantz, Taina Haahti, Jørn Lier Horst (NOR), Petri Karra, Erin Kelly (UK), JP Koskinen, Pekka Lehtinen, Harri Nykänen, Jaakko Melentjeff, Seppo Mustaluoto, Sonia Paloahde, Timo Saarto, Timo Sandberg, Jari Salonen, Emelie Schepp (SWE), Jarkko Sipilä, Jarkko Stenius, Jan Stocklassa (SWE), Antto Terras, Kalle Veirto, S/S Urst eli kirjailijapari Salla Simukka & Siri Kolu sekä Tomas Gads eli kirjailijapari Satu Roos & Kaisa Nummela.

Dekkarilauantai-tapahtuman järjestää Suomen Kustannusyhdistys yhteistyössä kirjankustantajien kanssa. Tapahtumassa mukana ovat Atena, Aula Kustannus, Bazar Kustannus, Crime Time, Gummerus, HarperCollins Nordic, Into Kustannus, Karisto, Kustantamo S&S, Like Kustannus, Minerva Kustannus, Otava, ja Tammi.

Huhtikuussa tuli paikallisradio Moreenista ulos haastatteluni iltapäivämakasiiniohjelma Verstaan yhteydessä. Haastattelun teki toimittaja Pia Sivunen Tampereen kauppahallissa, jossa kahvittelimme iltapäivästä. Alun perin toimittaja oli kaavaillut haastattelukävelyä Amurista kauppahalliin eli rikospoliisi Paula Korhosen aamuisen työmatkan jalanjäljillä, mutta tuulisen sään myötä päädyimme äänityksen kannalta häiriöttömämpään vaihtoehtoon. Ohjelma tulee myöhemmin kuunneltavaksi Radio Moreenin sivustolle Soundcloudiin, mutta vielä se ei ole sinne asti ehtinyt.  8.5. keskiviikkona puolestaan ilmestyy Tampereen evankelisluterilaisten seurakuntien ilmaislehti Silta, jossa on toimitussihteeri Asta Kettusen tekemä haastattelu minusta ja Papin kostosta. Silta-lehti kattaa ilahduttavasti koko Tampereen talousalueen.  Jos Tampereella asuvat aikamiespoikani lukevat tämän blogikirjoituksen, isukilta terveisiä, että ottakaa nyt ihmeessä “EI MAINOKSIA”-teipit edes keskiviikoksi pois postiluukusta.

Luulen, että tässä oli kaikki päivitettävien uutisointien osalta.

Seuraavan blogin kirjoitan taas kuukauden ensimmäisenä sunnuntaina kesäkuun alussa. Toivottavasti ilmat lämpenevät ja kukin saa tahollaan ja tavallaan nauttia suvesta, joka kaikki on vielä muutamaksi kuukaudeksi edessä päin. Muistakaa lukea ja erityisesti kirjoja! Saa kuunnellakin kirjoja, toki…

Jaa sosiaalisessa mediassa:
Papin kosto äänikirjana ja muita kuulumisia2019-05-05T17:10:12+03:00

Päivitykset kuukauden ensimmäisenä sunnuntaina

2019-03-31T18:25:08+03:00

31.3.2019

Päätin siirtyä blogipäivityksissä väljempään aikakauteen, jolla ei ole mitään tekemistä viimeöisen kesäaikaan siirtymisen kanssa. Viikossa ehtii tulla niin vähän uutisoitavaa ja kerrottavaa, että on mukavampi päivittää kuulumiset kuukauden välein. Seuraava päivitys tulee täten toukokuun ensimmäisenä sunnuntaina, jolloin on varmasti jotain uutta kerrottavaa, kenties kirjarintamaltakin.

Muistakaa vaihtaa kesärenkaat kulkupeleihin ja aurinkoista huhtikuuta huomisesta alkaen!

Jaa sosiaalisessa mediassa:
Päivitykset kuukauden ensimmäisenä sunnuntaina2019-03-31T18:25:08+03:00

Vihtorin kirjamessuilla

2019-03-24T17:56:43+03:00

24.3.2019

Terveisiä Tampereelta Vihtorin kirjamessuilta, jotka järjestettiin 23.3. Sokos Hotel Ilveksessä. Messut huipentuivat Tulenkantaja-palkinnon julkistamiseen, jonka voitti kirjailija Minna Rytisalo teoksellaan Rouva C. Piipahdin messuilla vaimoni Annen kanssa parin tunnin ajan, ja tapasimme Irlannista asti paikalle tulleen dekkaristi Markus Ahosen. Ajattelin, että näin hyvää tilaisuutta nähdä kasvokkain ei ihan hetkeen tule toista kertaa. Markukselta julkaistiin pari viikkoa sitten WSOY:n kustantamana viides Isaksson-dekkari nimeltään Sieluttomat. Se on nopeakäänteinen jännitysromaani, joka kaikuluotaa ihmismielen ja -sielun kykyä sekä hyvään että pahaan. Isaksson-sarjan edellinen kirja Sydämenmurskajaiset ilmestyi 2016. Kiireisellä Markuksella oli aikaa vaihtaa kuulumisia kahvikupposen ajan, ja Hannu Peltonen yhytti meidät yhteiseen valokuvaan:

Tapasimme Annen kanssa myös kirjailija Helena Väisäsen, joka oli Tampereella muusta syystä kuin kirjamessujen takia, mutta poikkesi Vihtorissa meitä moikkaamassa. Helenalta julkaistiin viime kesänä dekkari Kuoleman tuoksu (Reuna 2018), ja ensi kesäkuussa se julkaistaan Sveitsissä saksankielisenä käännöksenä nimellä Farmaberg (Antium 2019). Helena asuu itsekin Sveitsissä, ja tutustuimme häneen siellä viime syksynä.

Muilta osin kulunut viikko on noudattanut aika tavalla aiempia latuja, joskin kevät näyttäisi vihdoin tekevän tuloaan oikein isosti. Työmatkapyöräilypäiviä sain kasaan neljä eli maanantaista torstaihin. Ensi tiistaina tapaan työpäivän jälkeen Radio Moreenin toimittajan Tampereen Kauppahallissa, ja rupattelemme kahvikupposen ääressä uutukaisestani Papin kostosta. Haastattelu lähetetään ulos myöhemmin ilmoitettavaan ajankohtaan.

Sain tänään osapuilleen maaliviivalle asti erään mielenkiintoisen kirjallisen homman eli annoin matkan varrella hiukan editointiapua vaimoni isälle, joka on ansiokkaasti taltioinut sukunsa historiaa kansien väliin. Satoja liuskoja tekstiä muodostaa kolmen kirjan kokonaisuuden, joista viimeiseen kirjoitti mittavan osuuden myös hänen veljensä. Tällaisen suvun historian kokoamisen arvoa ei voi oikein rahassa mitata. On ollut hyvin mielenkiintoista lukea heidän sukunsa vaiheista 1700-luvulta asti. Iso hatunnosto moisesta kirjallisesta uroteosta!

Seuraavaksi on sitten aika keskittyä NORDSA-sarjan jatkamiseen eli kirjoitushommat nytkähtävät käyntiin oikein isolla vaihteella. Mitä tuohon muuta sanomaan kuin että olen valmis urakkaan.

Sunnuntainen kirjoittelu jatkuu myös tulevaisuudessa eli laitan aina jotain uutta kuulumista, ja vaikka ei niin kuuluisikaan, jotain kuitenkin. Mukavaa alkavaa viikkoa itse kullekin ja olkaa varovaisia siellä, varsinkin jos on vielä liukasta.

Jaa sosiaalisessa mediassa:
Vihtorin kirjamessuilla2019-03-24T17:56:43+03:00

Ryssävihaa ilmassa

2019-03-17T00:48:53+03:00

17.3.2019

Perjantaina vaimoni lähetti minulle viestin, olenko nähnyt Papin koston kirjataraileriiin jätettyä kommenttia Atenan Facebook-sivuilla. Kävin vilkaisemassa sitä ja vastasinkin kommenttiin, mutta poistin kirjoitukseni saman tien. Pyysin siinä kommentoijaa poistamaan viestinsä, mutta sitten ajattelin, että antaa asian olla. Atenan väki kuitenkin kaiketi huomasi saman asian, ja minulle tarkoitettu kommentti hävisi hyvin pian näkyviltä. Vaimoni oli kuitenkin ehtinyt ottaa kommentista jo kuvatallenteen, joten laitan sen tähän ilman kommentoijan nimeä:

Ensin minulla tietenkin nousi suuttumus pintaan, mutta hyvin nopeasti se vaihtui omituiseen surullisuuden tunteeseen: Miksi joku ihminen, joka luultavasti ei tiedä minusta mitään muuta kuin nimen kirjani kannessa, purkaa vihaansa tällä tavalla? Enkä usko, että olisin selittelemällä voinut kääntää hänen asennettaan päälaelleen vihasta lähimmäisenrakkauteen. Sen takia poistin nopeasti vastauksenikin. Olen elämässäni itse tehnyt ihan riittävästi kyseenalaisia tulkintoja, ollut asenteellinen ja taatusti käyttäytynyt typerästi. Valitettavasti mitään niistä en ole voinut tehdä jälkeenpäin tekemättömäksi. Mitä karjalainen äitini aikoinaan tapasikaan sanoa, sen olen myös joutunut tai oikeastaan tarkemmin ajateltuna saanut oppia matkan varrella: “Jos elämä ei muuta opeta, niin ainakin hiljaa kävelemään.” Sarkasmia tässä on ehkä nyt se, että kävely on taas kerran konkreettisesti hiljaa köpöttelyä. Luultavasti vuoden sisään on käytävä toisenkin lonkan tekonivelleikkauksessa. Olisin päässyt jo maaliskuussa leikkausarvioon Coxaan, mutta siirsin vastaanottoajan alkukesään. Nyt mennään niin, että popsitaan tarvittaessa kipulääkettä, ja leikkaukseen sitten hiukan myöhemmin sopivamman hetken koittaessa.

Voisin hyvinkin olla molemmista vanhemmistani tuo kommentoijan mainitsema “ryssänpoika”, mutta ei se silti oikeuttaisi suvaitsemattomuuteen. Minussa taitaa olla ryssänpoikaa neljänneksen, jos pitää oikein tarkasti sitä kuulostella. Mutta “vaarintappaja”, se on kova väite.

Äitini Saimi Melentjeff syntyi 26.7.1925 Pölläkkälässä, joka sijaitsee Karjalankannaksella Äyräpään pitäjässä. Äitini syntymän jälkeen Äyräpäässä käytiin pari vuosikymmentä myöhemmin kesällä v. 1944 ratkaisevia jatkosodan taisteluja, kun Neuvostoliiton suurhyökkäys Suomea vastaan riehui kuumimmillaan, ja Suomen itsenäisyys oli vaakalaudalla. Kerron äidistäni ja hänen venäläisjuuristaan kohta lisää, mutta ensin haluan sanoa jotakin isästäni.

Isäni Erkki Juvonen syntyi 23.1.1923 samaisessa Pölläkkälässä, eikä tietääkseni koskaan saanut äidiltään kuulla, kuka oli hänen biologinen isänsä. Myöhemmin isäni äiti eli mummoni avioitui, ja isälläni oli siitä lähtien kasvatti-isä. Käsittääkseni kasvatti-isä oli kovaluontoinen kasvattaja, kansalaissodan aikaan hän oli taistellut punaisten riveissä ja oli kokemusten katkeroittama. Muistelen, että hän olisi täpärästi säilynyt teloitukselta, mutta tätä tietoa en pysty vahvistamaan. Muistan kuitenkin, että vanhempani ovat näin puhuneet minunkin kuulteni, kun olin vielä lapsi. Tämän Eino-papan muistan hyvin. Olin jo ajokortin ajanut, kun kävin isäni kanssa Porissa tervehtimässä hänen kasvatti-isäänsä. Mummo oli kuollut aiemmin ja Eino eli yli 90-vuotiaaksi. Eino oli kommunisti kuolemaansa saakka ja piti loppuun asti seinällä Leninin kuvaa. Äitini kehuskeli joskus, että oli nuorempana härnännyt appiukkoaan ja kehottanut vaihtamaan Leninin kuvan tilalle Mannerheimin potretin. Tästä voi tulkita, että miniän ja appiukon välit eivät olleet erityisen lämpimät. Oma muistikuvani on, että tässä Porin mummolassa ei koskaan saanut istua sohvalla, ennen kuin mummo otti sohvatyynyt pois vierailumme ajaksi.

Isäni oli tuskin kouluikäinen, kun hän sairasti lapsipolion, jonka seurauksena hänen vasen kätensä jäi hyvin voimattomaksi, ja sormet olivat sellaiset koppuraiset, keskisormen sojottaessa aina suorassa (niin, olisiko tässä ollut kirjaimellisesti se “kävelevä keskisormi” tai isän juoksu-uran huomioiden “juokseva keskisormi”) . Hänen vasen jalkansa oli hieman oikeaa lyhyempi. Isäni muutti äitinsä kanssa Poriin, käsittääkseni varhaislapsuudessa, Pihlavan kaupunginosaan, missä isäni tunnettiin lisänimellä “Pihlavan siipirikko”. Heidän on täytynyt muuttaa sitten hyvissä ajoin ennen talvisotaa Pölläkkälään. Isäni ei ollut polion sairastaneena palveluskelpoinen, mutta hän pääsi 17 vuotta täytettyään vapaaehtoisena vartioimaan Imatran Valtionhotellia eli sen täytyi olla ajankohdaltaan vuonna 1940 talvisodan aikaan. Se oli sotatoimialuetta, jonka johdosta isäni sai 1990-luvulla rintamamiestunnuksen, kun oikeutta siihen laajennettiin. Isäni oli hyvin ylpeä siitä, että oli palvellut maataan sodan aikana. Poliovammaansa isäni kompensoi urheilulla. Hän juoksi Helsingin vuoden 1952 olympialaisten Suomen maratonjuoksun karsinnoissa, ollen lopputuloksissa 25:s. Hänen maratonennätyksensä on 2.42, joka on ilmeisen pätevä ennätysaika. Mainitsen tässä nämä hänen mainetekonsa, sillä ne olivat hänelle hyvin tärkeitä urheilu-uran paalutuksia. Teen täten isästään ylpeänä poikana kunniaa vielä kerran…

Työkyvyttömyyseläkkeelle jäätyään, jotakuinkin 50-vuotiaana, isäni kouluttautui urheiluhierojaksi ja oli sellainen yksikätinen hieroja. 1980-luvulla asiakkaina oli mm. Tampereen Tapparan ja Ilveksen pelaajia, Ilveksen jalkapallojoukkue, kilpajuoksijoita, kuntoilijoita, kotirouvia, yms. Yksi hänen miesasiakkaistaan tunnettiin nimellä “Nurejev”, sillä tämä keski-ikäinen mies oli kova tanssimaan. Hänen vaimonsa ei käynyt tansseissa. Kerran mies tuli vaimon mielestä turhankin myöhään tansseista kotiin, jolloin vaimo sanoi: “Sieltähän se meidän Nurejev tulee”. Liikanimi oli lanseerattu eliniäksi. Ja jos joku ei tiedä, Nurejev oli aikoinaan venäläinen balettitanssija. Isäni jäi leskeksi v. 1994 ja sairastui myöhemmin 2000-luvulla Alzheimerin tautiin. Ja hei, äitini kuoleman ja Alzeiheimerinsa välissä isä ehti löytää ensirakkautensa Kirstin 50 vuoden hiljaiselon jälkeen. He asustelivat muutaman vuoden avoparina lähinnä Turussa, ennen kuin molempien kunto heikkeni dramaattisesti ja isä palasi Tampereelle ja myöhemmin palvelutaloon. Isäni kuoli muutamia vuosia sitten, ja Kirstikin on jo siirtynyt ajasta ikuisuuteen.

Isäni oli seurallinen, mukava ja auttelias karjalaismies. Hän ei juurikaan käyttänyt voimasanoja, mutta tiukan paikan tullen tapasi tuulettaa: “VOI VENÄJÄ SENTÄÄN!” Hänestä olisi tullut oikein hyvä karavaanari, sillä hän oli sellainen laulun sanojen mukainen “kaikkien kaveri.” Alkoholinkäyttö oli maltillista, ellei peräti olematonta. Joskus 1990-luvulla koettiin sellainenkin ihme, että isä oli joulunpyhinä hienokseltaan maistissa ja soitteli äidin sukulaisille Hyvinkäälle joulutervehdyksiä (isättömällä huutolaispojalla ei ollut oikeastaan omaa sukua äitinsäkään puolelta) ja päätti yhden puheluista legendaarisilla sanoilla: “Eletään jälleennäkemisen ihanassa toivossa!” Sitä lausahdusta käytän mielelläni itsekin ihan jo isäni muistoa vaaliakseni. Viimeksi taisin sanoa niin viime torstaina, kun kävin pelaamassa hyvän ystäväni Jouni Luukkalan luona shakkia… Ja Jouniltahan ilmestyi juuri kirja Osalliseksi onnellisuudesta (Duodecim, 2019), johon kannattaa tutustua!

Äitini on sukuaan Ahtosia. Hänen sukunsa vaiheet ovatkin sitten varsin kimurantteja. Valitettavasti äidin sisarukset ovat jo kuolleet, lukuun ottamatta nuorinta siskoa. Äitini äiti (mummoni) oli nimeltään Palaga Ahtonen ja kotoisin Kainuun Kuhmosta Rimmin tilalta. Äitini isä (vaarini) oli Afanas Melentjeff, joka tuli Rimmiin kasakaksi eli heinämieheksi eli rengiksi niukasti nykyisen valtionrajan venäläiseltä puolelta muutaman kymmenen kilometrin päästä. Rimmin tila sijaitsee aivan rajan tuntumassa Suomen puolella. En ole siellä itse käynyt, mutta vanhempani ja muistaakseni vanhempi veljeni on siellä vieraillut. Käytän tässä vähän lähteitäkin, Pertti Virtarannan kirjaa Polku sammui (Kirjayhtymä, 1972), jossa kerrotaan myös Rimmin tilan vaiheista. Vaaristani Afanasista 1900-luvun alkupuolelta kerrotaan seuraavasti:

“… Outi meni naimisiin Hukkasalmesta kotoisin olleen Miihkalin Ohvon kera ennen ensimmäistä maailmansotaa. Isä, Kauron Miihkali, sukuaan Melentjev, oli nainut Suomesta luterilaisen tytön. Heillä oli lapsia Ohvon lisäksi Iivana ja Rofka. Ohvo oli kasakkana ja päivämiehenä Rimmin taloissa (Rimmillä, Viettolassa ja Juortanalla). Hän oli erityisen ahkera tupakan käyttäjä, mistä tavasta hän olikin saanut “tupakki-Ohvon” liikanimekseen. Ohvo “kynti” 4 vuotta “Saksan sodassa”, ts. ensimmäisessä maailmansodassa. Sitte Outi kuoli, jäi 2 lasta. Ohvo otti vaimokseen vaimovainajansa sisaren Palakan ja eli tämän sekä molemmista vaimoista olevien lastensa kanssa Pölläkkälässä. Palakan kuoltua Ohvo otti vielä kolmannen akan, luterilaisen. “Vain osai se sulttsinoa ajella”, vaikkei ollutkaan karjalainen. Sitten kuoli jo Ohvo ja akka jäi leskeksi. Tämä kolmas vaimokin on jo kuollut. Palaka oli siis, kuten edellä on sanottu, naimisissa Kauron Miihkalin pojan Ohvon kanssa sen jälkeen kun vanhempi sisar Outi oli kuollut.”

Äitini on siis Ohvon (s. 26.5.1888) toisesta avioliitosta. Palaga kuoli, kun äitini oli 2-vuotias, joten Palagan kuolinvuoden täytyy olla v. 1927.  Äitini sisaruksilla oli siis yhteinen isä, mutta lapsikatraan oli synnyttänyt kolme eri äitiä. Nyt iski ihan täysi blackout, mutta lapsia oli muistaakseni täysi tusina eli kaksitoista.

En tiedä miksi, mutta äidilläni ei ollut Suomen kansalaisuutta vuosiin. Ilmeisesti kävi niin, että Venäjän vallankumouksen myötä Afanas Melentjeffin perhe jäi isänmaattomaksi eli heistä tuli Suomen puolella Pölläkkälässä asuvia entisen Venäjän kansalaisia (isän kansalaisuuden mukaisesti). Melentjeffeillä oli Kansainliiton (YK perustettiin vasta 24.10.1945) myöntämä Nansen-passi. Tässä ihan lyhyesti aiheesta:

Heinäkuun alussa 1922 Kansainliiton pakolaistoimisto kutsui koolle Geneveen jäsenvaltioiden välisen konferenssin, jossa sovittiin Venäjän-pakolaisten väliaikaisista passiasioista ja muista matkustussäännöistä. Sopimus pakolaisten ”identiteettitodistuksista”, niin sanotuista Nansen-passeista, allekirjoitettiin 5. heinäkuuta 1922, ja Suomi liittyi siihen mukaan 1. lokakuuta 1922 alkaen.

Vuoteen 1922 mennessä Suomeen oli saapunut yhteensä noin 42 000 pakolaista, joista heimopakolaisia eli inkeriläisiä ja itäkarjalaisia oli noin 25 000, ja loput noin 17 000 oli venäläisiä. Heistä noin puolet, eli hieman yli 8 000, oli niin sanottuja Kronstadtin pakolaisia, jotka olivat tulleet jään ylitse Terijoelle kevättalvella 1921. Vuoteen 1929 mennessä pakolaisista lähes 25 000 oli muuttanut joko takaisin Neuvostoliittoon tai jatkanut matkaa Keski-Eurooppaan. Heimopakolaisista lähes 14 000 palasi vapaaehtoisesti takaisin, ja länteen päin jatkaneita venäläisiä oli hieman yli 11 000. Suomeen jäi noin 5 000–6 000 venäläistä emigranttia ja noin 11 000 heimopakolaista. (http://itsenaisyys100.fi/nansen-passista-tuli-1922-pakolaisten-henkilotodistus/)

Jossain vaiheessa äitinikin on Suomen kansalaisuuden saanut. Jatkosodan jälkeen Melentjeffit vaihtoivat nimensä suomalaisemmaksi, mutta se on suojattu sukunimi, niin en sitä nyt mainitse, kun en ole sukunimen käyttäjiltä lupaa tiedustellut. Osa on ottanut myöhemmin Melentjeffin uudelleen sukunimekseen. Äidin kaksi nuorempaa veljeä lähetettiin Ruotsiin sotalapsiksi. Ainakin toinen heistä adoptoitiin ruotsalaiseen perheeseen. Äitini veljistä kolme päätyi lopulta Ruotsiin, ja minulla on siellä muutamia serkkuja, joita en ole vielä tavannut. Olemme alkaneet kuitenkin pitää hieman yhteyttä Facebookin välityksellä. Nyt olisi hyvä syy kohentaa ruotsinkielen osaamista!

Vaarini Afanas kuoli jatkosodan aikana v. 1943. Hänen pojistaan ainakin kaksi taisteli jatkosodassakin, toinen heistä oli kummienoni Santtu, kastenimeltään Aleksanteri. Santusta on hauska desantti-juttu, mutta se on aivan liian pitkä kerrottava tähän blogiin. Olin lapsena joskus paikalla, kun Santtu kertoi sen kaikilla mausteilla. Santtu haavoittui jatkosodassa Karhumäen valtauksessa, kun hän työnsi aseen näkyviin ulos ikkunasta, ja venäläinen tarkka-ampuja ampui hänen kivääriinsä, josta luoti otti kimmokkeen peukaloon. Äitini toinen veli Otto Melentjeff ehti olla etulinjassa vain kolme tuntia, kun hän sai luodin päähänsä. Otto selvisi hengissä, mutta vammautui vakavasti. Muistan, kun joskus 1970-luvulla haimme hänet Itä-Suomesta sotainvalidien kuntoutuksesta ja hän yöpyi meillä. Otto muutti sodan jälkeen Ruotsiin, avioituikin, ja teki sitten kuntoutusmatkoja Suomeen. Haavoittumisen jälkeen Otto vietti pitkän ajan sotasairaalassa. Hän joutui opettelemaan kaiken alusta eli syömisen, puhumisen… kaiken. Mutta hän toipui verraten hyvin. Joka tapauksessa, sotasairaalaan tuli vierailulle itse marsalkka Mannerheim, joka kiersi potilasosastot ja tarjosi tupakkimiehille tupakat. Kun hän tuli Oton sängyn kohdalle, hoitaja kertoi haavoittumisesta, sillä Otto ei kyennyt vielä puhumaan. Marsalkan avustaja tarjosi Otolle tupakkaa rasiasta, jossa oli viisisataa savuketta. Otto otti koko rasian vastaan. Avustaja hämmentyi, mutta marsalkka nähdessään Oton sekavan tilan viittasi avustajalle, että antaa pojan pitää koko rasia. Avustaja kävi hakemassa autosta lisää tupakkaa ja marsalkan kierros jatkui. Tällaista muistoa on kerrottu suvussa, joku sairaalan väestä oli tämän kaiketi kertonut Oton sisaruksille, kun vierailivat sotasairaalassa velipoikaa katsomassa.

Vaarini Afanas palveli 1. maailmansodassa Venäjän armeijassa osan ajasta samassa divisioonassa, missä Mannerheim toimi upseerina. Kyse on ollut sodan alkuvaiheesta, koska muistan äitini kertoneen isänsä taistelleen Puolassa. Wikipedia kertoo Mannerheimin vaiheista, jotka olivat siten myös vaarini vaiheita:

Puola 1914

Kenraalimajuri Mannerheimin komentama Erillinen Kaartin ratsuväkiprikaati sai liikekannallepanomääräyksen 30. heinäkuuta lopulla ja se siirrettiin Lublinin kaupunkiin. Mannerheim oli voitokas ensimmäisessä taistelussaan Krasnikissa 17. elokuuta (4. elokuuta 1914 juliaanista kalenteria) itävaltalaista 5. jalkaväkidivisioonaa vastaan ja hänelle myönnettiin arvomerkkinä Pyhän Yrjön miekka.

Opolen kolmipäiväisestä taistelusta 28. elokuuta (15. elokuuta 1914J) – 30. elokuuta (17. elokuuta 1914J) Mannerheimille myönnettiin Pyhän Stanislauksen ritarikunnan 1. luokan ritarimerkin sekä miekat Pyhän Vladimirin 3. luokan ritarimerkkiin.

Opatów–Klimontow-alueen taisteluiden lopussa 2. lokakuuta (19. syyskuuta 1914J) – 4. lokakuuta (21. syyskuuta 1914J) Mannerheim sai siirtokäskyn. Rintamatilanne oli muuttunut epäedulliseksi venäläisille ja Mannerheim tilanteen todettuaan jäi oma-aloitteisesti paikalleen suojaamaan muun armeijan vetäytymistä Veikselin toiselle rannalle. Tällä tilanteenhallinnallaan Mannerheim ansaitsi tavoitellun Pyhän Yrjön ristin ritarikunnan 4. luokan ritarimerkin.

Suvussamme on kerrottu tarinaa, että Afanas oli vartiossa Puolan rintamalla, kun juoksuhautaan oli hiipinyt saksalaisten vanginkaappauspartio. Afanas tuli yllätetyksi, syntyi lähitaistelu, ja Afanas surmasi koko kuusimiehisen partion. Siitä hyvästä Afanas sai rivisotilaille myönnettävän alemman luokan Pyhän Yrjön ristin ja maapalan Krimiltä (dokumentit ja muuta arvokasta jäivät Karjalaan, muistaakseni perunapeltoon haudattuna, kun Melentjeffit lähtivät jatkosodan aikaan evakkoon). Myöhemmin 1. maailmansodan loppupuolella Afanas sai kaasumyrkytyksen ja oli sotilassairaalassa Venäjällä, kun Venäjän vallankumous puhkesi. Afanas teki myöhemmin vaarallisen matkan ja palasi kotiin Karjalaan ja Pölläkkälään. Rauhassa ei saanut elää edes kotona, vaan erään kerran talviaikaan kaksi tuntematonta miestä tulivat hakemaan Afanasin yötä vasten kuulusteluihin. Afanas lähti ja palasi valoisalla takaisin ja kielsi ankarasti puhumasta asiasta. Äitini  ei ollut silloin vielä syntynytkään, mutta hän kertoi, että Afanas oli juovuspäissään joskus ennen kuolemaansa paljastanut, mitä oli tapahtunut: Miehillä oli ollut aikomus tappaa ryssä Melentjeff, mutta Afanas oli arvannut miesten aikeet ja yllättänyt heidät kesken matkanteon. Miehet Afanas oli sitten tuikannut avantoon, ja Vuoksen virta oli kuljettanut heidät luultavasti Laatokkaan asti. Tällaisia juttuja suvussa on kerrottu (kuulin äidiltäni), mutta en tietenkään mitenkään voi niitä lähteä vahvistamaan. Ehkä ne ovat täysin tosia, ehkä rutkasti väritettyjä, luultavasti kuitenkin vähintään totuuden siemeniksi.

Vaimoni suku on lähtöisin Saksasta, Kuhlmanien sukua. Vaimonikaan ei ole nimitellyt minua vaarintappajaksi, vaikka saksalaisen partion kävi Afanasin kanssa huonosti… jos tällainen välikevennys sallitaan.

Mummoni puolelta suku ei voisi suomalaisempaa olla, sillä äitini äidin (Palaga) vaari oli Julian Gavrilinpoika Ahtonen (s. 1822, k. 1918), joka tunnettiin nimellä Rimmin Uljaska:

(Kuva: http://www.juminkeko.fi/viena/rimpi.html)

Perimätiedon mukaan Rimmin kylän synty ajoittuu 1800-luvun puolenvälin tienoille. Kylän alkuasukas oli Eljas Ahtonen, joka paremmin tunnetaan nimellä Rimmin Uljaska. Hän on tullut kuuluisaksi oltuaan Gallen-Kallelalla Väinämöisen mallina tämän maalatessa Aino-triptyykkiään.

Rimmin kylä liittyy siis samalla tavalla karelianismin syntyyn kuin Akonlahtikin.

Rimpi on ollut portti Vienaan Kuhmon kautta Vienaan matkaaville runonkerääjille ja kareliaaneille. Rimmin kävijöitä ovat ainakin Juvelius, Meriläinen, Pääkkönen, Niemi ja Ohrt sekä myöhemmin Paulaharju, joka otti silloin klassiseksi kohonneen kuvan Uljaskasta. (http://www.juminkeko.fi/viena/rimpi.html)

Pertti Virtarannan Polku sammui-kirjassa kerrotaan Uljaskasta lisää:

Rimmin eläjistä on suurimpaan kuuluisuuteen kohonnut Uljaska Ahtonen. Uljaska oli syntynyt Kuhmon etelälaidalla Lauvuksessa, lähellä Nurmeksen rajaa n. v. 1822. Kuten edellä on kerrottu, hän joutui jo 6-vuotiaana vanhempiensa mukana Venäjälle, josta palasi vasta perheellisenä miehenä takaisin Suomeen ja asettui Rimmille. Uljaska viljeli maata, kalasti ja metsästi kuten muutkin Rimmin miehet. Lisäksi hän teki räätälintöitä lähes kuolemaansa saakka. Noin 70:n iässä Uljaskan näkö heikkeni, mutta sitten se kirkastui uudelleen, niin että hän saattoi taas ommella turkkeja ja omatekoisesta sarasta housuja ja takkeja miehille työvaatteeksi. Uljaska saavutti korkean iän: hän kuoli 96-vuotiaana kevättalvella 1918. Raja oli jo mennyt kiinni, mutta venäläisten viranomaisten luvalla hänet saatiin vielä haudata Akonlahden kalmismaahan Hukkasalmeen, jonne Rimmin vainajat oli ollut tapana viedä.

6-vuotias Uljaska ja perhe oli lähtenyt Venäjälle hallavuosien aikaan, josta Virtarannan kirjassa kerrotaan sivulla 117. Venäjällä Ahtosen perhe kääntyi ortodoksiseen uskoon (äitinikin oli ortodoksi vielä 1960-luvulla). Uljaska avioitui Venäjällä. Kun Uljaska ja vaimo Outi palasivat Suomeen, heillä oli 6-vuotias (tai 9-vuotias) poika Vasselei. Suomessa perhe asettui lähelle rajaa 2 km:n päähän Huosiesvaaralle “kyläh mettsäh”:

Mukana oli lehmä, joka sidottiin puuhun. Uljaska teki ensihätään havuista majan ja ryhtyi sitten pirttiä veistämään “koirankaklah”. Rakentaminen olikin helppoa, kun hirret sai vierestä, “vain vetelöly petäjiköstä”. Pirtti oli niin pieni, että siihen vaivoin sopi makuulle. Iivana Ahtosen muistaman mukaan myös Ontrei Huovisen perhe oli tullut Venäjän puolelta Saalasta, yhdessä Ahtosien kanssa. Iivana muisteli edelleen, että Huovini Ontrei olisi lähtenyt hallavuosina “Saalaan” Nurmeksen seuduilta, samaa matkaa Ahtoni Kauron kanssa, mutta kerrottiin Rimmillä niinkin, että Ontrei olisi ollut sukuperältään Kuivajärven Huovisia. Jos seuraamme Iivana Ahtosen kertomusta, niin “Saalasta” palanneet Ahtoset asettuivat Huosiesvaaralle, ja Huoviset taas ostivat – ehkä Kopsulaiselta – Rimmin, mutta eivät vielä muuttaneet Rimmille asumaan, vaan ottivat ja vaihtoivat itselleen Huosiesvaaran Uljaskalta, joka taas joukkoineen muutti Rimmille. Viinapullo annettiin “vaihokkaiksi”, ja se pullo juotiin heti. 

Rimmin talot tuhottiin talvisodan aikaan. Ne rakennettiin sotien jälkeen uudelleen, mutta karjalaistyylisiä taloja ei saanut enää rakentaa.

Rimmillä asui ennen Ahtosiakin väkeä, Kopsulaiset, josta Virtarannan kirjassa on todella hauska selonteko:

Ennen pidettiin omatekoisia paitoja, pellavaa kasvatettiin, sitä kehrättiin ja siitä kudottiin kangasta. Tällainen “piikkopaita” päällä maattiinkin. Kerran syksyllä kun Kopsulaisen hevonen oli aituuksessa, se tuli pirtin seinän viereen seisomaan pimeällä. Ja siihenpä ilmestyi karhu! Hevonen säikähti ja lähti painelemaan Juortanalle, karhu perässä, ja Kopsulainen itse hyppäsi makuusijoiltaan, sieppasi kirveen kouraansa ja säntäsi paitasillaan takaa-ajoon. Rimminjoen suussa olivat järvessä yhtä aikaa kaikki kolme: hevonen edellä, karhu perässä ja Kopsulainen karhun jäljessä. Pimeässä oli vain kuulunut porske, kun yhtä aikaa koko joukko veteen porhalti. Hevonen juoksi kohti Juortanan taloa, jossa olivat lähimmät asukkaat, meni suoraa päätä Juortanan “tanhuos, suikasi”. No, karhuhan ei tohtinut sinne mennä, ja siinä ero tuili! Niin Kopsulaisen hevonen pelastui. “Kyllä siinä pitäy syömikkö olla”, kun karhun perään kirveen kanssa ja paitasillaan lähtee pimeään yöhön. “Ei se äijeä pelät ku se vain kirvehen kera! Kyllä se on sapekasta kansoa ollut ennein! En ne entiset ukot ole pelätty kyllä, ei ne karhuo lintuo kummempana pietty.”

(Aino-triptyykki, Ateneum)

Palaan vielä äitiini. Hän täytti seuraavana päivänä 40 vuotta, kun synnyin Sotkamossa 25.7.1965. Isovanhempiani en ehtinyt tapaamaan äitini puolelta, isäni puolelta kylläkin Porin Pihlavan-mummon.  Äitini kävi kuusi luokkaa koulua Pölläkkälässä. Talvisodan syttyessä hän oli 14-vuotias. Kadun eniten sitä, ettei minulla ollut nuorempana minkäänlaista kiinnostusta vanhempieni menneisyyteen. Äitini ja isäni kyllä puhuivat evakkoon lähdöstä ja sota-ajasta, puhuivat ja itkivät, mutta en ymmärtänyt heidän menneisyytensä arvoa. Jos voisin nyt jututtaa heitä, kyselisin loputtomiin. Heidän historiansa on minun historiaani. He aloittivat elämänsä sotien jälkeen tyhjin käsin, kokivat evakkoina myös ylenkatsomista kantasuomalaisten taholta. Isästäni tuli sittemmin metsäteknikko, äiti kasvatti kotona viisi lasta. Vanhin veljeni Hannu kuoli Sotkamossa auto-onnettomuudessa tammikuussa v. 1968, 13-vuotiaana. Hän oli koulukiusattu ja ilmeisen surkea oppilas. Minulla kulkee jossain papereissani hänen vanha koulutodistuksensa Sotkamon ajoilta, ja se on todella huono. Mutta hän oli tavattoman kiltti… ja tajuttoman hyvä kertolaskussa! Kuulemma kunnan isännät olivat vierailleet koulussa, ja Hannu oli istutettu tentattavaksi. Vitosen oppilas Hannu pamautteli vastaukset kuin apteekin hyllyltä. Nuorin veljeni oli Hannun kuollessa alle kuukauden ikäinen ja minä olin 2,5-vuotias. Vanhempi veljeni oli 9-vuotias ja siskoni 11-vuotias. Isäni oli lähtenyt lauantaina Hannun kanssa Sotkamon keskustaan asioille, ja Hannu oli katua ylittäessään jäänyt rattijuopon alle. Hannu eli kolarin jälkeen vielä hetken. Isäkin oli kotona, kun puhelu Kajaanin sairaalasta tuli, että poika on kuollut. Sisarukseni ovat kertoneet, että isä oli puhelimessa vain todennut ääni painuksissa: “Eihän sille sitten mitään voi.”

Sotkamossa isälläni oli yritys parin kaverin kanssa, mutta firma meni konkurssiin. Sen jälkeen elimme nelilapsisena perheenä varatonta elämää, mutta isä onnistui aina löytämään työmaita. Matka jatkui Sotkamosta Väliviirteelle Kokkolan liepeille ja Lohtajalle, jossa kävin ensimmäisen koululuokan. Toisen koululuokan aloitin jo Tampereella, kun isä sai työpaikan Metsä-Serlalta ja asuimme osoitteessa Tehdasalue B 9. Emme kai olleet köyhiä, mutta ei ollut varallisuuttakaan. Ala-asteen opettajani Heikki Vaaranmaa sanoi joskus kesäloman kynnyksellä, kun oppilaat olivat kertoneet tulevista lomamatkoistaan: “Me Jaakon kanssa kierretään sitten Suomensaaren pururataa”. Se on jostain syystä jäänyt mieleen, opettajan toverillinen kommentti tuntui hyvältä. En muista, tuntuiko pahaltakaan, kun muut tekivät jopa etelänmatkoja. Ei sitä osannut kaivata sellaista, mitä ei ollut koskaan kokenut. Ensimmäisen ulkomaanmatkan tein lukion 2. luokalla, kun kävimme luokkaretkellä Tukholmassa.

Venäjällä en ole käynyt koskaan, mutta pitää kyllä joskus käydä. Venäjää osaan pari sanaa eli “kädet ylös”” ja “kiitos”, mutta en osaa niitä kirjoittaa. Karjalassa Pölläkkälässä on kai turha enää käydä, kun oppaat eli vanhempani ovat jo kuolleeet. Mikä hienointa, vanhempani ehtivät käydä kotimaisemissa Karjalan kunnailla parikin kertaa 1990-luvulla. Muistan VHS-videolle taltioidun pätkän, kun isäni juoksee heinittyneellä aukealla, jossa joskus oli ollut urheiluseura Pölläkkälän Uran urheilukenttä.

Vanhempien elinikäinen trauma oli omat ja läheisten kokemukset talvi- ja jatkosodassa ja niitä seurannut kodin menettäminen. Eivätkä koettelemukset siihen loppuneet, he olivat koko elämänsä ajan jälleenrakentajia ja selviytyjiä, rakensivat lapsilleen tulevaisuuden. Siitä hyvästä olen nyt myös kirjailija, hyvin nöyrä sellainen. Äidistäni olisi paljonkin kerrottavaa, mutta riittäköön hänestä vielä toteamus, että hän oli täynnä äidinrakkautta loppuun saakka. Äidinrakkaus tulvi paikoin hieman ylikin; äitinihän sanoi minulle vielä armeijan käytyänikin, ketä minun pitää äänestää kunnallisvaaleissa. Ja jos oikein muistan, nuorempi veljeni sai kertaalleen tarpeekseen äidinrakkaudesta, kun hän oli kuskina kauppareissulla, ja laittoi äidin kävelemään kotiin viimeisen kilometrin. Tämä tapahtui Tampereen Lielahdessa. Kauppakassit tulivat sentään autossa perille. Ei se mitään, tein kerran saman veljelleni ja parhaalle kaverilleni, mutta paikkana oli Kalevanpuisto Tampereella. Matkaa Lielahteen olisi ollut liki 20 km, joten tulin muutaman sata metriä ajettuani toisiin ajatuksiin, ja kävin sopimassa asiat. Sellaisia me Melentjeffit olemme, suomennettuna Omenaisia, kuten parikin asiakastani Kelan kuntoutusympyröistä on nimen suomentanut.

Sotkamossa minulla oli kuulemma parivuotiaana tenavana tapana aina juosta kerrostaloasuntomme eteiseen, kun ovi kolahti ja Hannu tuli koulusta. Sanoin aina: “Mitä Hannu”, ja Hannu vastasi: “Mitä Jaska paska”. Hannun kuoleman jälkeen juoksin vielä monta monituista kertaa eteiseen, kun ovi kolahti, mutta sieltä tuli aina joku muu kuin Hannu.

Olisikohan siitä jotain kymmenisen vuotta, kun vaihdoin sukunimekseni äitini nimen. Motiivina oli, että tunnetut sukujuureni ovat äidin puolelta. Isäni oli jo siinä vaiheessa menettänyt muistinsa, joten en uskonut hänen loukkaantuvan. Minulla kävi kyllä mielessä, että venäläisen nimen vuoksi voisi tulla asiattomuuksia. Itse asiassa tämä blogin alussa siteerattu törkyviesti on ensimmäinen laatuaan. Ja mikä paradoksaalisinta, viestittäjän oma sukunimi on niin ruotsalainen kuin vain voi olla, mutta en halua sitä kertoa. Tom Hanksin mainiossa elokuvassa Forrest Gump päähenkilön äiti opetti pojalleen tärkeän totuuden, jota Forrest sitten käyttääkin useammassakin tilanteessa, kun tulee niin sanotusti kuraa niskaan: “Ei nimi miestä pahenna, jos ei mies nimeä.”

Toivon itselleni ja myös Sinulle hyvä blogin lukija, rakkautta, anteeksiantoa ja kärsivällisyyttä elämäsi jokaiseen päivään. Ja isäni sanoin: “Eletään  jälleennäkemisen ihanassa toivossa.”

Jaa sosiaalisessa mediassa:
Ryssävihaa ilmassa2019-03-17T00:48:53+03:00

Osalliseksi onnellisuudesta

2019-03-10T13:22:48+03:00

10.3.2019

Jälleen kerran ollaan sunnuntaissa, josta on näemmä jo tullut maanantaiblogini vakiintunut julkaisupäivä. Sunnuntai on blogin lisäksi myös siivouspäivä, vaikka olisikin hyvä juuri tämä nimenomainen viikonpäivä pyhittää lepopäiväksi. Jos miettii viikkosykliämme, niin tällä hetkellä lauantai on kuitenkin kaikkein lähimpänä lepopäivää. Että tällaisella johdannolla tämänkertaiseen blogiin.

Ensin tuoreet kuulumiset Papin koston liepeiltä: Seurailen internetistä verkkokirjastojen sivustoja, ja Papin kosto on ilahduttavasti lainattavissa jo lähes kaikissa kirjastoissa ympäri Suomea. Torstaina töiden jälkeen kävin Tampereella piipahtamassa parissakin kirjakaupassa, ja Hämeenkatu 18:ssa Suomalaisen Kirjakaupan pöydältä löytyi useampikin kappale Papin kostoa esillä. Ex-työkaverini Jouni, josta tuli shakkikaverini, lähetti lauantaina valokuvan Tampereen Akateemisesta Kirjakaupasta, jossa kirjani oli varsin jännittävässä seurassa:

Tästä päästäänkin hyvänä aasinsiltana Jounin uutukaisen kirjan Osalliseksi onnellisuudesta (Duodecim, 2019) kirjan julkkareihin, jotka pidettiin viime perjantaina hänen hyvän ystävänsä, yritysvalmentaja Jari Saarenpään (https://luontaisettaipumukset.fi/valmentaja/jari-saarenpaa/), isännöimänä Tampereella. Vie hiiri (tai sormesi, jos käytät puhelinta tai tablettia) rohkeasti linkin päälle, jolloin voit klikkaamalla avata sen erilliseen välilehteen. Oli mukava tutustua Jariin. Jounin kirja puolestaan on tässä:

Julkkareissa olisimme viivähtäneet paljon pidempäänkin, varsinkin kun tutustuin siellä Jounin toiseen shakkikaveriin ja lapsuudenystävään Simoon, jonka kanssa jutut karkasivat alta aikayksikön shakin kiehtovaan maailmaan. Noh, olemme jo Simon kanssa verkostoituneet chess.com:ssa, ja kenties myöhemmin tulee tilaisuus muutamaan kevyeen peliin netin välityksellä ja kesämmällä ihan shakkilaudan ääressä. Tapasimme julkkareissa myös vaimoni serkun Pia-Christina Rothin ja miehensä Marcon. Edellisestä kohtaamisesta olikin jo tovi, joten päivitimme samalla hieman kuulumisia. Alla olevat valokuvat ovatkin Pia-Christinan ottamia, joista kiitos hänelle! Ensin Jouni signeeraa kirjaansa:

Ja sitten ajanmukainen porukkaselfie, jossa vasemmalta lukien: Pia-Christina, vaimoni Anne, allekirjoittanut ja Marco:

Kiittelen ehkä liikaakin kaikkia kaikesta, mutta juttu nyt vain on niin, että jos olisin Robinson Crusoe autiolla saarella (jossa sattumalta olisi infrastruktuuria käyttää tietokonetta ja kirjapainokin löytyisi), eikä Perjantaistakaan olisi havaintoa, olisiko se tyydyttävää kirjailijan elämää?! Ilman kaikkea myötäelämistä, tukijoita ja kirjojen lukijoita tästä ei tulisi yhtään mitään. Jouni piti kirjansa julkkareissa hienon puheen onnellisuudesta, jossa siteerasi pariakin kirjansa lähdettä. Puheen keskeinen sisältö on itse asiassa seurattavissa 27.2. lähetetystä Ylen aamu-tv:n haastattelusta (kesto 7 min., linkki avautuu erilliseen välilehteen), jossa Jouni puhui aiheesta “Onnellisuus on mielihyvää ja merkitystä”:

https://areena.yle.fi/1-50082166

Kiinalaista sananlaskua mukaellen, Jounin sanoin: “Jos haluat olla onnellinen tunnin — ota päiväunet. Jos haluat olla onnellinen päivän — mene kalaan. Jos haluat olla onnellinen kuukauden — mene naimisiin. Jos haluat olla onnellinen vuoden — peri omaisuutta. Jos haluat olla onnellinen koko loppuelämäsi — auta muita.”

Jaa sosiaalisessa mediassa:
Osalliseksi onnellisuudesta2019-03-10T13:22:48+03:00

Papin kostoa päivittäin

2019-03-04T10:58:18+03:00

3.3.2019

Tällä hetkellä elämä on yhtä Papin kostoa, mutta se lienee ymmärrettävää, julkaistiinhan kirja vasta viikko sitten. Mikä hienointa, se on vihdoinkin löytänyt tiensä kirjakauppoihin ja kirjastoihin. Goodreadsiin on jo tullut parit ensimmäiset arviot, ja toivottavasti niitä tulee lisää. Sanotaan, että kukaan ei ole profeetta omalla maallaan, mutta kotikaupunki Ylöjärven Uutiset (kuten jo viime blogissa mainitsin) julkaisi jo lehtijutun ensin nettisivuillaan ja viime keskiviikkona lehdessä. Tässä lehtijuttu keskiviikolta:

On ollut mukavaa, kun läheiset, tuttavapiiri ja työkaverit ovat suhtautuneet niin myötäeläen kirjan julkaisemiseen, kustantaja Atenaa unohtamatta. Nyt on varmaan itselläkin lupa hetki nauttia tästä kaikesta. En ole henkseleitä paukuttelevaa sorttia, mutta iloitsen kirjan ilmestymisestä omalla hillityllä tavallani. Se on ollut enemmänkin sellaista työpäivän jälkeen Tipotien pukuhuoneessa istuskelua pyöräilyvaatteet jo puettuna: “Jaahas, Papin kosto on nyt kaikkien luettavana…” Sitten pyöräilykypärä päähän ja 15 km kotimatkalle suojakelissä tai pikkupakkasessa. Viime viikolla tuli neljä pyöräilypäivää, mikä sekin nosti henkilökohtaista tunnelmaani. Ja hei, Atenan väki teki loppuviikosta hienon kirjatrailerin! Kesto 24 sekuntia, joten ei kannata poksautella mikrossa popcornia sitä varten leffaevääksi. Video avautuu nätisti uuteen välilehteen:

https://www.facebook.com/AtenaKustannus/videos/761147367593218/

Papin koston päivittäminen sosiaalimediassa rauhoittuu varmasti julkaisuhuuman hiljalleen tasoittuessa, joten toivon kaikilta vielä hetken ajan pitkämielisyyttä!? Itselleni kirjan julkaiseminen on vielä niin kovin sykähdyttävää, kun koen sen vasta toista kertaa. Oikeastaan kolmatta kertaa, sillä viime syksynä Antium Verlag julkaisi Hukkuneet saksankielisenä käännöksenä (Die Ertrunkenen) Sveitsissä. Tätä blogia toki jatkan viikoittain. Kun ajattelee, että neljä vuotta sitten tähän aikaan kevään kynnyksellä päätin lähettää vielä kerran erään käsikirjoitukseni kustantajille ja toivoa kustannussopimusta… tuntuu nyt käsittämättömältä, että toinen kirja on tuoreeltaan nähnyt päivänvalonsa ja ensimmäiselläkin on jo saksankielisiä lukijoitaan Sveitsissä, Saksassa ja Itävallassa. Tähän kohtaan jos mihinkään voisi lausahtaa: “surrealistista, mutta totta.”

Nyt lähden jatkamaan sunnuntai-iltaa saunaan ja mietiskelemään, mitä on tullut tehtyä. Tulee luultavasti myös pohdiskeltua, mitä teen seuraavaksi eli NORDSA-sarjan kolmas osa on jo loppusilausta vaille suunniteltuna, ja kirjoitustyöt aloitan tässä kuussa. Blogikirjoittelu jäi tällä kertaa vähemmälle, mutta annan mielelläni tilaa oheiselle Ylöjärven Uutisten lehtijutulle.

Ensi sunnuntaina sitten lisää tuoreita tunnelmia!

Jaa sosiaalisessa mediassa:
Papin kostoa päivittäin2019-03-04T10:58:18+03:00

Papin kosto on julkaistu!

2019-02-24T17:52:06+03:00

24.2.2019

Viime tiistaina se sitten vihdoin tapahtui. Kustantaja ilmoitti sähköpostilla, että Papin kosto oli saapunut painosta. Seuraavana päivänä hain töiden jälkeen Ylöjärven postitoimipaikasta tekijänkappaleet. Otan asiat nykyään rauhallisesti, mutta totta kai oli sellainen perille saapunut olotila, tavallaan täyttymyksellinen hetki, kun kannoin paketit autoon. Hukkuneet oli ilmestynyt melkein päivälleen kaksi vuotta sitten. Se on pitkä aika, se. Facebookin kirjailijasivuilla jo hehkutinkin Mika Perkiökangasta, joka on tehnyt aivan upean kansikuvan kirjaan. Herra Perkiökangas teki kannet myös Hukkuneisiin. Jos saan joskus tilaisuuden kiittää häntä, todellakin teen sen. Hänhän on täysi velho! Ja kuten Hukkuneiden ilmestymisen yhteydessä, en malta nytkään olla mainitsematta, että hän on tehnyt kansikuvia myös Sofi Oksasen kirjoihin. Erityisesti haluan myös nostaa esille yhteistyön Atenan kustannustoimittajan Kanerva Eskolan, jonka kanssa saatoin kirjan maaliinsa saakka. Yhteistyö oli todella hyvä kokemus.

Papin kostoa voi jo tilata nettikirjakaupoista, joista Adlibris näyttää tällä hetkellä myyvän sitä edullisimmin. Kirjastoihin Papin kosto leviää lähiviikkojen kuluessa ja toivottavasti myös kirjakauppoihin. Työkaverini löysikin sen jo viime torstaina tamperelaisesta kirjakaupasta Hämeenkadulta. Hukkuneita on lainattu kirjastoista kautta maan tähän mennessä yli 10 000 kertaa, mikä ilahduttaa suurenmoisesti. Toivon hartaasti, että Papin kosto löytää aikaa myöten myös lukijansa. Olen tähän itsenäiseen jatko-osaan kyllä hyvin tyytyväinen ja uskallan suositella sitä Hukkuneisiin tykästyneille ja tietenkin muillekin. Jos et ole vielä lukenut Hukkuneita, lue ihmeessä se ennen Papin kostoa.

Ylöjärven Uutisten digilehdessä ilmestyi jo lauantaina haastatteluni Papin koston julkaisun tiimoilta, ja paperiversio siitä ilmestyy ensi keskiviikon (27.2.) Ylöjärven Uutisissa. Mukavaa, että oman paikkakunnan kaupunkilehti tarttui heti uutukaiseen kirjaan ja teki haastattelun. Kyllä sitä pitää itseään jo hyvinkin ylöjärveläisenä, kun on seitsemäs asuinvuosi jo täällä menossa.

Ihan millä hetkellä hyvänsä alkava kevät sitten näyttää, miten Papin koston kanssa eletään. Kun on jo esikoiskirjan ilmestyminen alla ja tuoreessa muistissa, osaa hiukan varautua tulevaan. Kieltämättä nyt tuntuu kahden julkaistun romaanin jälkeen, että on kirjailijan identiteettiä. Kun muistelen vajaan viiden vuoden takaista aikaa ja unelmaani kirjan julkaisemisesta… vetää mietteliääksi, ellei peräti hiljaiseksi. Olen kiitollinen vaimolleni, läheisilleni, kustantajalle ja kaikille lukijoille. En koskaan unohda tukeanne. Ilman teitä en olisi tässä.

Maanantaina pyrähtää kuitenkin uusi arkinen viikko käyntiin. Viime viikot ovat olosuhteiltaan olleet kovin haastavat ja talviset, eikä pyöräilykilometrejä ole kertynyt alkuunkaan niin paljoa kuin olisin toivonut. Sääennusteet lupaavat tulevalle viikolle oikein hyvää, joten tavoitteena on viettää runsaasti aikaa maastopyörän satulassa Ylöjärven ja Tampereen pyöräteillä. Työmatkapyöräily on hieno laji! Viime tiistaina töistä palatessa sain kylläkin Lielahden tienoilla hyvän kylvyn, kun vastaan tullut autoilija pärskäytti päälleni pyörätielle kunnon vesisuihkun. No, se kuuluu asiaan näillä vaihtuvilla keleillä. Mikä hienointa, aamutkin alkavat olla jo valoisia siihen aikaan, kun olen matkalla töihin. Iltapäivälläkin pääsee jo päivänvalossa kotiin asti.

Olen taas puhunut vain omasta kirjastani, mutta alkuvuodesta on ilmestynyt jo monta kotimaista dekkaria. Luen hitaasti, minkä takia oman kirjoitustyön ohessa ei ehdi määräänsä enempää lukea muuta tai kuunnella äänikirjoja. Se on sillä tavalla harmillista, että totta kai sitä haluaisi tiiviimmin seurata, mitä genren sisällä tapahtuu. Kolmannen NORDSA-kirjan kirjoitustyöt alkanevat tuota pikaa eli maaliskuun puolella. Varaslähtöä on tullut otettua prologin verran, ja juonen hiominen on tällä hetkellä kuumimmillaan…

Jaa sosiaalisessa mediassa:
Papin kosto on julkaistu!2019-02-24T17:52:06+03:00

Ark(t)inen viikko takana

2019-02-17T18:10:57+03:00

17.2.2019

Otsikko saattaa olla ylimitoitettu, sillä en enää muista, oliko viikko kovinkaan arktinen. Lunta on kuitenkin riittänyt, joten otsikko pitänee kutinsa talvisuuden osalta. Mitä arkisuuteen tulee, sitä viikko oli varmasti siitäkin huolimatta, että pidin perjantaina vuosilomapäivän. Mitä tein vapaapäivänä? Nukuin aamuyhdeksään, ajoin pään (parin millin pituiseksi kasvaneen tukan) ja kulutin aikaa lähinnä netissä. Shakkiakin tuli pelattua vain muutama pikapeli. Kirjoitinko? En riviäkään. Sanotaanko näin, että latasin akkuja.

Papin koston julkaisuun on tänään sunnuntaina aikaa yksi viikko ja neljä päivää. On hyvin mahdollista, että saan tekijänkappaleen jo tällä alkavalla viikolla. Odotan sitä saapuvaksi luultavasti joka päivä siitä huolimatta, että koitan asennoitua siihen, että ei se kuitenkaan ole vielä tulossa painosta. Olen silmäillyt pdf-tiedostona Papin koston oikovedosta harva se päivä, ja olen kyllä siihen tyytyväinen. En ala vertaamaan sitä Hukkuneisiin, koska se olisi epäreilua. Kirjat muodostavat yhden kokonaisuuden, vaikka tämä jatko-osa kertookin itsenäisen tarinan. Sain kirjoitettua siihen kaiken sen mitä halusin. Odotan kovasti, että saan pian hypistellä sitä käsissäni, lukea prologin ensimmäistä kertaa ihka oikeasta kirjasta, ja selailla summittaisesti kirjan sivuja sieltä täältä ja lukaista tuttuja kohtia. Miltä aivan viimeinen kohtaus näyttää kirjaan painettuna?

Kolmannen NORDSA-kirjan juonen tarkempi suunnittelu käynnistynee jo tällä viikolla. Idea siihen tuli jo kuukausia sitten, jonka jälkeen sitä on tullut kehiteltyä jonkin verran ja kirjoitettua muistiin. Olen keskustellut siitä vain vaimoni kanssa, ja samalla tavalla keskustelemme siitä jatkossakin. Stephen King kirjoittaa käsikirjoitustensa ensimmäisen version ovi kiinni, jonka jälkeen hänelläkin ensimmäisenä kommentaattorina on vaimonsa. Väinö Linna luki Sotaromaanin käsikirjoituksen lukuja ääneen kavereilleen, jotka olivat myös olleet sodassa. Erilaisia tapoja on varmasti lukemattomia, mutta minä olen Hukkuneiden ja Papin koston myötä päätynyt jakamaan ajatuksiani ja suljetuin ovin kirjoitettua vain vaimoni kanssa. Kustantaja on lukenut tekstiä sitten myöhemmässä vaiheessa. No joo, esikoiskirjan prosessi oli sellainen, että kerroin kustantajalle ensin kirjaideasta ja lähetin ensimmäiset muutaman kymmenen liuskaa näytiksi jo muutamassa viikossa. Sen jälkeen lähetin tekstiä kommentoitavaksi muistaakseni kahteen tai kolmeen otteeseen, ennen kuin käsikirjoituksen ensimmäinen versio oli valmis. Papin koston osalta kirjoitin ensin n. 140 liuskaa, ennen kuin lähetin ne kustantajalle ja kysäisin, olisiko kiinnostusta. Sitä löytyi ja sovimme, että lähetän käsikirjoituksen ensimmäisen version viiden kuukauden kuluttua. Tykkään, että on selvä aikataulu asioille. Minusta riippumattomista syistä johtuen vierähti sitten vajaa vuosi deadlinen jälkeen, ennen kuin kustannussopimus tehtiin. Kerron tämän tässä vain ihan kurkistuksena prosessiin, edelleenkin hyvin kiitollisena siitä, että kustantaja uskoi tarinaan ja halusi julkaista sen kirjana. Nimen kirjalle keksi vaimoni, kun nimen päättämisen aika tuli: Papin kosto on todella hyvä nimi tälle tarinalle.

Viime viikkoina on ollut ihan selvä väsymys päällä, jonka takia työmatkapyöräilykin on hieman takunnut. Pyöräkelitkin ovat olleet joinakin päivinä epäkiitollisia. Tämä viikko näyttää nyt tosi hyvältä ja tavoitteena on polkea mahdollisimman monena päivänä. Perjantaisin olen kuitenkin useimmiten huilaillut. Auringon näyttäytyminen alkutalven hangilla on piristävää. Iän karttumisen myötä tuntuu, että pimeät syksyt ovat tuntuneet aivan viime vuosina hieman raskaammilta. Voi vain kuvitella, millaista koettelemusta myöhäissyksyt ovat niille, jotka kärsivät oikeasta kaamosmasennuksesta. Itsellä parin viime syksyn tuntuminen pykälää raskaammilta johtuu luultavasti täysin siitä, että olen päivätöiden ohessa viimeisen kolmen vuoden aikana (tai miten sen laskeekin) kirjoittanut vapaa-ajat ja lomat, lopputulemana kaksi paksuhkoa romaania. Lisäksi vielä kaikki muu siihen liittyvä, joka on vienyt energiaa, kun kaikki on niin uutta. Kyllähän sellainen voimavaroja haukkaisee. Sen takia viime kuukaudet ovat olleet enemmänkin palautumista ja akkujen lataamista kuin viimeisen päälle tehokasta kirjoittamiseen käytettyä aikaa. Tiedän kuitenkin jo kokemuksesta, että sitten, kun uuden kirjan kirjoitusprosessi käynnistyy, se on uskomattoman iso voimavara arkeen ja työelämään. Kirjoittaminen on kuin uuteen maailmaan astumista, jossa elät seuraavat kuukaudet ja kirjoitat kaiken havainnoimasi muistiin. Sen kiehtovuutta en osaa verrata mihinkään.

Nyt Papin koston julkaisemisen kynnyksellä tuntuu taas vahvasti siltä, että on aika lähteä Paula Korhosen, Annmari Akselssonin ja kumppaneiden kanssa uudelle matkalle. Itse asiassa siirrän kirjojeni maailmaa sen verran tosielämään, että kuljetusliike tuo huomenna valkotaulun…

Jaa sosiaalisessa mediassa:
Ark(t)inen viikko takana2019-02-17T18:10:57+03:00