Blogi

/Blogi

Papin kosto on julkaistu!

2019-02-24T17:52:06+03:00

24.2.2019

Viime tiistaina se sitten vihdoin tapahtui. Kustantaja ilmoitti sähköpostilla, että Papin kosto oli saapunut painosta. Seuraavana päivänä hain töiden jälkeen Ylöjärven postitoimipaikasta tekijänkappaleet. Otan asiat nykyään rauhallisesti, mutta totta kai oli sellainen perille saapunut olotila, tavallaan täyttymyksellinen hetki, kun kannoin paketit autoon. Hukkuneet oli ilmestynyt melkein päivälleen kaksi vuotta sitten. Se on pitkä aika, se. Facebookin kirjailijasivuilla jo hehkutinkin Mika Perkiökangasta, joka on tehnyt aivan upean kansikuvan kirjaan. Herra Perkiökangas teki kannet myös Hukkuneisiin. Jos saan joskus tilaisuuden kiittää häntä, todellakin teen sen. Hänhän on täysi velho! Ja kuten Hukkuneiden ilmestymisen yhteydessä, en malta nytkään olla mainitsematta, että hän on tehnyt kansikuvia myös Sofi Oksasen kirjoihin. Erityisesti haluan myös nostaa esille yhteistyön Atenan kustannustoimittajan Kanerva Eskolan, jonka kanssa saatoin kirjan maaliinsa saakka. Yhteistyö oli todella hyvä kokemus.

Papin kostoa voi jo tilata nettikirjakaupoista, joista Adlibris näyttää tällä hetkellä myyvän sitä edullisimmin. Kirjastoihin Papin kosto leviää lähiviikkojen kuluessa ja toivottavasti myös kirjakauppoihin. Työkaverini löysikin sen jo viime torstaina tamperelaisesta kirjakaupasta Hämeenkadulta. Hukkuneita on lainattu kirjastoista kautta maan tähän mennessä yli 10 000 kertaa, mikä ilahduttaa suurenmoisesti. Toivon hartaasti, että Papin kosto löytää aikaa myöten myös lukijansa. Olen tähän itsenäiseen jatko-osaan kyllä hyvin tyytyväinen ja uskallan suositella sitä Hukkuneisiin tykästyneille ja tietenkin muillekin. Jos et ole vielä lukenut Hukkuneita, lue ihmeessä se ennen Papin kostoa.

Ylöjärven Uutisten digilehdessä ilmestyi jo lauantaina haastatteluni Papin koston julkaisun tiimoilta, ja paperiversio siitä ilmestyy ensi keskiviikon (27.2.) Ylöjärven Uutisissa. Mukavaa, että oman paikkakunnan kaupunkilehti tarttui heti uutukaiseen kirjaan ja teki haastattelun. Kyllä sitä pitää itseään jo hyvinkin ylöjärveläisenä, kun on seitsemäs asuinvuosi jo täällä menossa.

Ihan millä hetkellä hyvänsä alkava kevät sitten näyttää, miten Papin koston kanssa eletään. Kun on jo esikoiskirjan ilmestyminen alla ja tuoreessa muistissa, osaa hiukan varautua tulevaan. Kieltämättä nyt tuntuu kahden julkaistun romaanin jälkeen, että on kirjailijan identiteettiä. Kun muistelen vajaan viiden vuoden takaista aikaa ja unelmaani kirjan julkaisemisesta… vetää mietteliääksi, ellei peräti hiljaiseksi. Olen kiitollinen vaimolleni, läheisilleni, kustantajalle ja kaikille lukijoille. En koskaan unohda tukeanne. Ilman teitä en olisi tässä.

Maanantaina pyrähtää kuitenkin uusi arkinen viikko käyntiin. Viime viikot ovat olosuhteiltaan olleet kovin haastavat ja talviset, eikä pyöräilykilometrejä ole kertynyt alkuunkaan niin paljoa kuin olisin toivonut. Sääennusteet lupaavat tulevalle viikolle oikein hyvää, joten tavoitteena on viettää runsaasti aikaa maastopyörän satulassa Ylöjärven ja Tampereen pyöräteillä. Työmatkapyöräily on hieno laji! Viime tiistaina töistä palatessa sain kylläkin Lielahden tienoilla hyvän kylvyn, kun vastaan tullut autoilija pärskäytti päälleni pyörätielle kunnon vesisuihkun. No, se kuuluu asiaan näillä vaihtuvilla keleillä. Mikä hienointa, aamutkin alkavat olla jo valoisia siihen aikaan, kun olen matkalla töihin. Iltapäivälläkin pääsee jo päivänvalossa kotiin asti.

Olen taas puhunut vain omasta kirjastani, mutta alkuvuodesta on ilmestynyt jo monta kotimaista dekkaria. Luen hitaasti, minkä takia oman kirjoitustyön ohessa ei ehdi määräänsä enempää lukea muuta tai kuunnella äänikirjoja. Se on sillä tavalla harmillista, että totta kai sitä haluaisi tiiviimmin seurata, mitä genren sisällä tapahtuu. Kolmannen NORDSA-kirjan kirjoitustyöt alkanevat tuota pikaa eli maaliskuun puolella. Varaslähtöä on tullut otettua prologin verran, ja juonen hiominen on tällä hetkellä kuumimmillaan…

Jaa sosiaalisessa mediassa:
Papin kosto on julkaistu!2019-02-24T17:52:06+03:00

Ark(t)inen viikko takana

2019-02-17T18:10:57+03:00

17.2.2019

Otsikko saattaa olla ylimitoitettu, sillä en enää muista, oliko viikko kovinkaan arktinen. Lunta on kuitenkin riittänyt, joten otsikko pitänee kutinsa talvisuuden osalta. Mitä arkisuuteen tulee, sitä viikko oli varmasti siitäkin huolimatta, että pidin perjantaina vuosilomapäivän. Mitä tein vapaapäivänä? Nukuin aamuyhdeksään, ajoin pään (parin millin pituiseksi kasvaneen tukan) ja kulutin aikaa lähinnä netissä. Shakkiakin tuli pelattua vain muutama pikapeli. Kirjoitinko? En riviäkään. Sanotaanko näin, että latasin akkuja.

Papin koston julkaisuun on tänään sunnuntaina aikaa yksi viikko ja neljä päivää. On hyvin mahdollista, että saan tekijänkappaleen jo tällä alkavalla viikolla. Odotan sitä saapuvaksi luultavasti joka päivä siitä huolimatta, että koitan asennoitua siihen, että ei se kuitenkaan ole vielä tulossa painosta. Olen silmäillyt pdf-tiedostona Papin koston oikovedosta harva se päivä, ja olen kyllä siihen tyytyväinen. En ala vertaamaan sitä Hukkuneisiin, koska se olisi epäreilua. Kirjat muodostavat yhden kokonaisuuden, vaikka tämä jatko-osa kertookin itsenäisen tarinan. Sain kirjoitettua siihen kaiken sen mitä halusin. Odotan kovasti, että saan pian hypistellä sitä käsissäni, lukea prologin ensimmäistä kertaa ihka oikeasta kirjasta, ja selailla summittaisesti kirjan sivuja sieltä täältä ja lukaista tuttuja kohtia. Miltä aivan viimeinen kohtaus näyttää kirjaan painettuna?

Kolmannen NORDSA-kirjan juonen tarkempi suunnittelu käynnistynee jo tällä viikolla. Idea siihen tuli jo kuukausia sitten, jonka jälkeen sitä on tullut kehiteltyä jonkin verran ja kirjoitettua muistiin. Olen keskustellut siitä vain vaimoni kanssa, ja samalla tavalla keskustelemme siitä jatkossakin. Stephen King kirjoittaa käsikirjoitustensa ensimmäisen version ovi kiinni, jonka jälkeen hänelläkin ensimmäisenä kommentaattorina on vaimonsa. Väinö Linna luki Sotaromaanin käsikirjoituksen lukuja ääneen kavereilleen, jotka olivat myös olleet sodassa. Erilaisia tapoja on varmasti lukemattomia, mutta minä olen Hukkuneiden ja Papin koston myötä päätynyt jakamaan ajatuksiani ja suljetuin ovin kirjoitettua vain vaimoni kanssa. Kustantaja on lukenut tekstiä sitten myöhemmässä vaiheessa. No joo, esikoiskirjan prosessi oli sellainen, että kerroin kustantajalle ensin kirjaideasta ja lähetin ensimmäiset muutaman kymmenen liuskaa näytiksi jo muutamassa viikossa. Sen jälkeen lähetin tekstiä kommentoitavaksi muistaakseni kahteen tai kolmeen otteeseen, ennen kuin käsikirjoituksen ensimmäinen versio oli valmis. Papin koston osalta kirjoitin ensin n. 140 liuskaa, ennen kuin lähetin ne kustantajalle ja kysäisin, olisiko kiinnostusta. Sitä löytyi ja sovimme, että lähetän käsikirjoituksen ensimmäisen version viiden kuukauden kuluttua. Tykkään, että on selvä aikataulu asioille. Minusta riippumattomista syistä johtuen vierähti sitten vajaa vuosi deadlinen jälkeen, ennen kuin kustannussopimus tehtiin. Kerron tämän tässä vain ihan kurkistuksena prosessiin, edelleenkin hyvin kiitollisena siitä, että kustantaja uskoi tarinaan ja halusi julkaista sen kirjana. Nimen kirjalle keksi vaimoni, kun nimen päättämisen aika tuli: Papin kosto on todella hyvä nimi tälle tarinalle.

Viime viikkoina on ollut ihan selvä väsymys päällä, jonka takia työmatkapyöräilykin on hieman takunnut. Pyöräkelitkin ovat olleet joinakin päivinä epäkiitollisia. Tämä viikko näyttää nyt tosi hyvältä ja tavoitteena on polkea mahdollisimman monena päivänä. Perjantaisin olen kuitenkin useimmiten huilaillut. Auringon näyttäytyminen alkutalven hangilla on piristävää. Iän karttumisen myötä tuntuu, että pimeät syksyt ovat tuntuneet aivan viime vuosina hieman raskaammilta. Voi vain kuvitella, millaista koettelemusta myöhäissyksyt ovat niille, jotka kärsivät oikeasta kaamosmasennuksesta. Itsellä parin viime syksyn tuntuminen pykälää raskaammilta johtuu luultavasti täysin siitä, että olen päivätöiden ohessa viimeisen kolmen vuoden aikana (tai miten sen laskeekin) kirjoittanut vapaa-ajat ja lomat, lopputulemana kaksi paksuhkoa romaania. Lisäksi vielä kaikki muu siihen liittyvä, joka on vienyt energiaa, kun kaikki on niin uutta. Kyllähän sellainen voimavaroja haukkaisee. Sen takia viime kuukaudet ovat olleet enemmänkin palautumista ja akkujen lataamista kuin viimeisen päälle tehokasta kirjoittamiseen käytettyä aikaa. Tiedän kuitenkin jo kokemuksesta, että sitten, kun uuden kirjan kirjoitusprosessi käynnistyy, se on uskomattoman iso voimavara arkeen ja työelämään. Kirjoittaminen on kuin uuteen maailmaan astumista, jossa elät seuraavat kuukaudet ja kirjoitat kaiken havainnoimasi muistiin. Sen kiehtovuutta en osaa verrata mihinkään.

Nyt Papin koston julkaisemisen kynnyksellä tuntuu taas vahvasti siltä, että on aika lähteä Paula Korhosen, Annmari Akselssonin ja kumppaneiden kanssa uudelle matkalle. Itse asiassa siirrän kirjojeni maailmaa sen verran tosielämään, että kuljetusliike tuo huomenna valkotaulun…

Jaa sosiaalisessa mediassa:
Ark(t)inen viikko takana2019-02-17T18:10:57+03:00

Lukurauhan päivä

2019-02-10T21:02:51+03:00

10.2.2019

Tänään on lukurauhan päivä. Se olisi mennyt minulta täysin ohi, ellei sosiaalisessa mediassa olisi siitä puhuttu. Mikä ihmeen lukurauhan päivä? Piti oikein etsiä tietoa siitä ja löytyikin Suomen Kirjasäätiön sivuilta:

SUOMEN KIRJASÄÄTIÖ KUTSUU VUOSITTAIN SUOMALAISIA RAUHOITTUMAAN KIRJAN PARIIN HELMIKUUN TOISENA SUNNUNTAINA, SILLÄ SILLOIN VIETETÄÄN LUKURAUHAN PÄIVÄÄ.

Kirjaan syventyminen on ihana ajatus, mutta usein se jää haaveeksi. Aika karkaa käsistä muutaman minuutin pätkissä tai hurahtaa sosiaalisen median syövereihin. Joka vuosi helmikuun toisena sunnuntaina julistetaan kaikelle kansalle yleinen ja yhtäläinen Lukurauha. Tarkoitus on rauhoittaa koko päivä kirjojen lukemiselle.

Luetaan tai kuunnellaan kirjaa, yksin tai yhdessä, kotona tai kylässä, kaikessa rauhassa. Luetaan ääneen lapselle tai vanhukselle, kokoonnutaan lukupiiriin tai vetäydytään omaan nojatuoliin. Vai pidetäänkö juhlat teemalla OKM – oma kirja mukaan?

LUKURAUHAN LAKI

1§ Lukurauha koskee kaikenlaisia kirjoja ja kaikkia lukupaikkoja.

2§ Yhdessä lukeminen on sallittu.

3§ Yksin lukeminen on sallittu.

4§ Toisille lukeminen on sallittu.

5§ Toisen lukurauhan häiritseminen on kielletty.

6§ Oman lukurauhan häiritseminen toissijaisilla toiminnoilla on ankarasti kielletty.

_

Ihan kiva idea tuollainen lukurauhan päivä. Siitä täysin tietämättömänä avasin sattumoisin tänään päiväni kirjaa lueskelemalla eli luin aamupäivällä loppuun Yuval Novah Hararin kirjan Sapiens: Ihmisen lyhyt historia, Jaana Iso-Markku (suom.), Bazar Kustannus Oy (2016). En oikein päässyt kiinni tuohon kirjaan, ehkä pidän raskaammin kirjoitetusta tietokirjallisuudesta. Kirjan alkupuoli oli hyvinkin kiinnostavaa, kun liikuttiin vielä aikakaudella, jolloin ihminen levittäytyi eri mantereille. Selväksi kävi, että ihminen oli luomakunnan vihollinen numero yksi ja taitaa olla vieläkin?!

Matti Nykäsen kuolema ja hänen elämänhistoriansa on puhututtanut suomalaisia koko viikon. Hän asui vuosia Ylöjärven puolella Siivikkalassa, mutta aivan Tampereen rajan tuntumassa Ryydynpohjan vieressä. Asuin nuoruusiässä ja myöhemmin vielä vv. 2000-2004 Tampereen Lielahdessa ja juuri tuolla Ryydynpohjassa. Tapolan talot osuivat lenkkireitin varrelle, kun juoksin nk. Siivikkalan lenkkiä, joka oli minulle pituudeltaan 8,6 km. Yhtenä kesäiltana 2000-luvun taitteen jälkeen olin juoksemassa tuota reittiä ja lähestyin Tapolan taloja. Keskelle pyörätietä oli pysäköity auto, ja jo kaukaa näin, että pyylevähkö nainen ja hoikempi mies halailivat auton edessä toisiaan. Lähemmäksi päästyäni tunnistin miehen Matti Nykäseksi. Siinä oli herkkä hetki menossa, ja kiersin heidät ja auton ajotien puolelta. Seuraavan päivän Aamulehdessä oli uutinen, että Nykänen ei ollut edellisenä päivänä saapunut Lahdessa sijaitsevaan urheilumuseoon luovuttamaan mäkisuksiaan, vaikka niin oli sovittu. Paikalle saapuneet odottelivat turhaan Mattia saapuvaksi. Toisen kerran näin Matti Nykäsen Lielahdessa ostamassa kesäaikaan herneitä myyntikojusta. Masa-hiireksikin kutsuttu mäkikotka oli luonnossa pidempi kuin olin tv-lähetysten perusteella kuvitellut.

Seuraavaksi sitten odotellaan, milloin joku kustantamo julkaisee Matti Nykäsestä kirjan. Mutta hei, sellainenhan on jo julkaistu! Minerva-kustannukselta tuli v. 2010 myyntiin Matti Nykänen – myötä- ja vastamäessä, jonka on kirjoittanut Juha Veli Jokinen. Kirja on 120-sivuinen, joten jotain Matin elämäntarinasta on varmasti vielä kertomatta kansan syville riveille. Ja kun tarkemmalla silmällä surffailin netissä, löytyi ainakin 8 muuta Matti Nykäsestä kirjoitettua kirjaa, jopa keittokirja. Se onkin varsin osuvaa, sillä Matti ehti olla mukana sopassa jos toisessakin niin uskomattoman ansiokkaalla urheilu-urallaan kuin sen ulkopuolellakin.

Miksi kirjoitan mitään Matti Nykäsestä tähän blogiin? En tiedä. Tiedotusvälineiden kautta seurattuna hän teki mäkihyppääjänä käsittämättömän hienon urheilu-uran, jota voi lähinnä verrata vain Lasse Virénin olympiaurotekoihin. Muistan vieläkin Virénin juoksun vuoden 1976 Montrealin kesäolympialaisten 5000 metrin finaalissa ja eritoten jännittävän viimeisen ratakierroksen: Hiljan tuolloin sydänkohtauksen saanut äitini ei uskaltanut edes katsoa tv:tä, vaan istui valkoisella puusohvalla hajareisin kukikkaassa kesämekossaan ja söi lisää nitroja samalla, kun kuunteli tv:stä Anssi Kukkosen fanaattisiin falsettimaisiin mittasuhteisiin huipentuvaa selostusta. Olin silloin 11-vuotias. Niin, takaisin Matti Nykäseen… Ihmisenä hänen elämänsä näyttäytyi tragediana, joka päättyi tällä viikolla varoittamatta ja äkisti. Se jostain syystä liikutti mieltä, kuten se teki monelle muullekin.

Lasse Virénin Montrealin 5000 m juoksun olympiavoitto on suomalaisen urheiluhistorian hienoimpia saavutuksia. Virénin tavaramerkkinä oli tolkuttoman pitkä nousujohteinen kiri, jolla hän juoksi jalat alta mailereilta. Tässä finaalijuoksussa näytti, että Uuden-Seelannin mailerit Dickson ja Quax tulevat väkisin Virénin ohi, puhumattakaan aina vaarallisesta Länsi-Saksan Hildenbrandista. Finaalijuoksun viimeinen kierros Anssi Kukkosen selostamana saa vieläkin tunteet pintaan… ei ihme, että äidiltänikin kului nitroja. Voit katsoa viimeisen kierroksen ja maaliintulon tästä linkistä (avautuu erilliseen ikkunaan): https://www.youtube.com/watch?v=cANTNm_F9HA

Äitini nitropurkki jäi erään kerran korkitta yöpöydälle, josta suomenpystykorvamme Hippu sen löysi. Hippu ilmeisesti tykkäsi nitroista, sillä se oli syönyt purkin melkein tyhjäksi sen jälkeen, kun oli tönäissyt purkin sisällön nurin lattialle. Muistaakseni tarkkailimme Hippua loppupäivän, mutta se oli lähinnä tavallista rauhallisempi, pihaa kiertävän kuusiaidan oraviakaan se ei oikein viitsinyt haukkua.

Ei ole täysin pois suljettua, etteikö Papin kosto saapuisi jo alkavalla viikolla kirjapainosta. Virallinen julkaisuajankohta on siis 28.2. Elämme jännittäviä aikoja. Näihin kuviin (jos katsot linkistä juoksun) ja tunnelmiin tämä viikko pakettiin ja kohti uusia uutisia!

Jaa sosiaalisessa mediassa:
Lukurauhan päivä2019-02-10T21:02:51+03:00

Papin kosto julkaistaan jo 28.2.

2019-02-03T16:36:43+03:00

3.2.2019

Kustantajalta tuli loppuviikosta yllättävä tieto, että Papin kosto julkaistaankin miltei kuukautta ilmoitettua aiemmin eli jo 28.2. Huhheijaa, siihenhän on aikaa enää reilut kolme viikkoa! Käytännössä kirja voi tulla painosta jopa sitäkin aiemmin, sillä viimeksikin sain tekijänkappaleen postissa ennen virallista julkaisuajankohtaa. Tunnelmat ovat jotakuinkin hämmentyneet, sillä kaikkine käänteineen pari vuotta kestänyt kirjaprojekti on tulossa aivan kohta päätökseensä. Kirja on valmis. Julkaisun jälkeen on lukijoiden vuoro jatkaa matkaa kirjan kanssa. Esikoiskirjani  Hukkuneet julkaistiin maaliskuussa 2017, enkä ole vielä lukenut sitä oikeana valmiina kirjana. Luen sen vielä jonain päivänä, mutta vielä ei ole kertynyt riittävästi etäisyyttä sen kirjoitusprosessiin, jolloin myös luin sitä läpi lukemattomat kerrat keskeneräisenä ja lopulta valmiinakin viimeistelyvaiheessa. En kyllästynyt siihen koskaan. Mutta haluan lukea sen valmiina kirjana vasta sitten, kun aika on siihen kypsä. Ehkä luen sitten samalla kertaa myös Papin koston, ovathan ne yksi iso tarina siitä huolimatta, että ne ovat itsenäisiä kertomuksia.

Hukkuneiden sveitsiläinen kustantaja Antium Verlag julkaisi Facebookissa SVFF:n (SCHWEIZERISCHE VEREINIGUNG DER FREUNDE FINNLANDS, https://svff.ch/) uutisen, jossa esiteltiin v. 2018 saksankielellä julkaistut suomalaiset kirjat. Laitan tähän oheen listan suomalaisista kaunokirjoista:

Vuonna 2019 sveitsiläinen Antium Verlag (https://antiumverlag.ch/) julkaisee seuraavat suomalaiset kaunokirjat saksankielellä: Antti Tuuri: Strasse Ins Paradies (Ikitie), Helena Väisänen: Farmaberg (Kuoleman tuoksu) ja Mika Hentunen: Suworows Schatz (Attan aarre).  Vuonna 2018 toimintansa aloittanut Antium Verlag on jo nyt merkittävin suomalaista kaunokirjallisuutta saksankielellä julkaiseva kustantamo. Yhteistyö Antium Verlagin kanssa on ollut hieno kokemus! Tässä muisto viime syyskuulta, kun vietin puolitoista viikkoa Sveitsissä Die Ertrunkenen-kirjani (Hukkuneet) julkaisukiertueella:

Tällä hetkellä kirjoitan erillistä toimintajännärin käsikirjoitusta, jota olen työstänyt jo jonkin aikaa ja valmistunee maaliskuun loppuun mennessä. En ole vielä päättänyt, milloin lasken sen käsistäni kustantamoon saakka vai haluanko editoida sitä myöhemmin kenties lisää. Hukkuneet ja Papin kosto taas ovat NORDSA-sarjaa, joka tulee saamaan myös jatkoa: Aloitan loppukeväästä kirjoittamaan tähän sarjaan kolmatta osaa, jonka juoni on jo suunniteltuna (olen siitä suorastaan täpinöissäni). Paula Korhonen, Annmari Akselsson, Kalle Nordin ja kumppanit tulevat siis palaamaan Papin koston jälkeenkin ratkomaan rikoksia Pohjoismaissa. Tällä hetkellä NORDSA-sarja on sellainen lempilapseni, jota haluaisin kirjoittaa pidempäänkin ja miksen kirjoittaisi. Tämän toisen julkaistavan kirjan myötä hyvästelen esikoiskirjailijuuden ja uskaltaudun kutsumaan tästä lähtien itseäni kirjailijaksi. Unelmani kirjoittajana on täyttynyt, mutta matka on vasta alussa. Elämä osaa olla… yllätyksellinen. Ennen kaikkea olen jokaiseen uuteen aamuun herätessäni kiitollinen vaimolleni ja läheisilleni kaikesta tuesta, kiitollinen kustantajalleni ja suunnattoman kiitollinen jokaiselle lukijalle.

Viime viikko oli työmatkapyöräilystä huiliviikko yhtä päivää lukuun ottamatta. Se teki hyvää, sillä kroppa ja mieli olivat hieman väsyksissä. Akut on vaihteeksi ladattu ja uuteen työviikkoon lähden taas pyöräileminenkin mielessä. Huomenna maanantaina näyttäisi olevan ihanteellinen keli pyöräilyyn, mutta tänään sunnuntaina satoi Ylöjärvellä tukevasti lunta. Päivän piteneminen näkyy jo mukavasti sekä aamulla että iltapäivästä, joka on myös todella piristävää ja tuo jaksamista. Kesää kohti mennään uudet tarinat mielessä. Kiitos, kun jaksoit tulla tänään lukemaan blogiani.

Mutta hei, juuri nyt täytyy odotella vielä kolmisen viikkoa uuden kirjan ilmestymistä. Olet tervetullut mukaan Papin koston matkalle, ja jos et vielä ole lukenut Hukkuneita, ehdit sopivasti vielä tutustumaan siihen, ennen sen itsenäisen jatko-osan julkaisemista! Ja vaikka olisit jo lukenut sen, on hyvä kerrata tapahtumat, niin pääset mahdollisimman täysipainoisesti nauttimaan Papin koston yllätyksellisistäkin käänteistä.

Jaa sosiaalisessa mediassa:
Papin kosto julkaistaan jo 28.2.2019-02-03T16:36:43+03:00

Muisto yli 40 vuoden takaa

2019-01-27T18:50:51+03:00

27.1.2019

Asuimme 1970-luvun alkupuolella Tampereen Lielahdessa Metsä-Serlan tehdasalueella kahden perheen mansettikattotalossa. Isäni oli saanut työpaikan tehtaalta puutavaran tarkistusmittaajana ja äitini oli kotiäiti. Meitä lapsia oli kolme veljestä ja siskoni. Osoitteemme tuohon työsuhdeasuntoon oli Tehdasalue B 9, postinumero luultavasti 33400 Tampere. Tehdas vaihtoi sittemmin omistajaa ja lopetti toimintansakin. Nykyään alue tunnetaan Hiedanrantana ja tehtaan vanhoissa tiloissa on uudistoimintaa, tulevaisuudessa alue luultavasti rakennetaan täyteen asuintaloja. Valitettavasti mansettikattotalo on jo purettu, eikä siitä ole jäljellä kuin lapsuusmuistot. Talossamme oli iso piha, jossa oli 10 omenapuuta ja 30 marjapensasta. Toisessa päässä asuvan perheen piha oli huomattavasti pienempi. Kun muutimme tehdasalueelle Lohtajan kirkonkylältä Kokkolan kupeesta ensimmäisen kouluvuoteni jälkeen, olin 7-vuotias ja täytin samana kesänä heinäkuussa 8 vuotta. En muista tarkalleen, kuinka pitkään asuimme Tehdasalue B 9:ssä, mutta kävin sieltä käsin ainakin 2. ja 3. luokan, luultavasti neljännenkin.

Olipa pitkä johdanto siihen, mitä ajattelin kertoa. Isoveljeni on minua 7 vuotta vanhempi ja kävi lukiota, kun hän pääsi kahden viikon kielikurssille Englantiin. Olin silloin luultavasti yhdeksän- tai kymmenenvuotias ja hurahtanut jo pari vuotta aikaisemmin shakkipeliin. Siihen aikaan ei tietenkään ollut  vielä kotitietokoneita eikä internetiä, joten pelailin lähinnä kotona ja yhden shakista yhtä innostuneen koulukaverin kanssa. Tämän koulukaverin kanssa kävimme myöhemmin  7. luokalla perjantai-iltaisin Tesomalla Aatos Haapasen vetämässä shakkikoulussa. Seuraavana talvena kävin vielä hetken aikaa yksin Tampereen Shakkiklubin kerhoilloissa, mutta en viihtynyt siellä. Yksi syy siihen oli, ettei löytynyt oikein kaveria ja eräs keski-ikäinen mies kävi kerhoilloissa selvässä humalassa ja haisi aina viinalle shakkilaudan toisella puolella. Jätin perjantaiset shakkikerhon peli-illat hyvin pian ja pelasin enää satunnaisemmin kavereiden kanssa. Päälle nelikymppisenä palasin shakin pariin sitten tuoreella intohimolla, kun internet mahdollisti shakin harrastamisen aivan uudella tavalla. Ja sitten isoveljeeni ja hänen kielikurssimatkaansa…

l

Veljeni toi Englannista minulle tuliaisiksi kuvassa olevan shakkipelin. Silmälasit eivät ole minun, vaan vaimoni tyttären ja kuvassa mukana mittasuhdetta tuomaan. Olin veljeni lahjasta ikionnellinen, ja ala-asteella pelasin tällä laudalla välitunneilla jo mainitun koulukaverini kanssa. Myöhemmin aikuisiällä lauta ja nappulat ovat toisinaan olleet esillä sisustuselementtinä, toisinaan shakkipeli on kulkeutunut muutosta muuttoon jossain laatikon pohjalla. Mutta sillä on aina ollut minulle suuri tunnearvo, koska se muistuttaa minua siitä, että veljeni tuki minua niin shakkiharrastuksessani kuin muissakin asioissa elämässä. Veljeni osti minulle pian shakkipelin jälkeen myös shakkikellon, joka on jo ehtinyt hajota kovassa käytössä. Kun olin käynyt armeijan, pääsin töihin EKAn Länsi-Suomen jakelukeskukseen varastomieheksi Sääksjärvelle, joka on Tampereen kyljessä. Ostin työkaveriltani käytetyn Mephisto-shakkitietokoneen ja maksoin siitä ehkä hieman ylihintaa, 1 300 markkaa. Kun myöhemmin pääsin yliopistoon opiskelemaan sosiaalityötä ja varastotyöt jäivät, muuttui myös tulotilanne. Olin opiskellut ehkä pari vuotta, kun eräänä keväänä tuli tiukka rahatilanne ja päätin myydä shakkitietokoneeni. Ostaja löytyi pääkaupunkiseudulta ja hinnaksi sovittiin 800 markkaa. Isoveljeni vei shakkitietokoneen mennessään ja sitä ostajalle (vanhempi mieshenkilö) luovuttaessa veljeni kertoi miehelle, että luovuin shakkitietokoneesta kovassa rahapulassa, jotta sain opintojani rahoitettua. Mies maksoi satasen enemmän kuin oli sovittu!

Shakki on hieno peli, josta voi rakentaa paljon siltoja arkielämään ja miksei myös kirjailijan työhön?! Olisiko tämä shakin yksi tunnetuimmista teeseistä käyttökelpoinen vaikkapa uuden kirjan suunnitteluun: Parempi huono suunnitelma kuin ei suunnitelmaa ollenkaan. Toinen shakin lainalaisuus on, että kun sinulla on selvä etu puolellasi, sinun on oltava aktiivinen ja hyökättävä tai menetät etusi. Kun sinulla on idea tarinasta, ryhdy toimeen, äläkä enää odota. Ja missään nimessä ei pidä tuhlata aikaa ja voimavaroja päämäärättömään edestakaisin siirtelyyn. Parempi huono suunnitelma kuin ei suunnitelmaa ollenkaan.

Aiemmin viikolla kustantajalta tuli viesti, että Papin koston kansikuva on valmis. Jotakin pientä viilausta oli tehty, kun vertailin kantta aiempaan versioon. Kansikuva lähtikin sitten vauhdilla päivittymään verkkokirjastoihin ja verkkokirjakauppoihin. Kannen teki Mika Perkiökangas, ja Facebook -sivuillani jo hehkutin häntä; olen suorastaan onnellinen, että hän on tehnyt kannet molempiin kirjoihini.

Tänään sunnuntaina kävimme syömässä Tampereella ja juhlistimme päivänsankarin 70-vuotispäivää. Hän ei halua nimeään mainittavan blogissa (en tosin kysynytkään, kun tiesin vastauksen etukäteen), mutta sanon nyt kuitenkin sen verran, että hän on aivan ihana ihminen. Jos hän lukee blogiani, toivotan hänelle vielä kerran: Hyvää syntymäpäivää!

Kerron nyt vielä yhden shakkitarinan ehkä jostain vajaan kymmenen vuoden takaa. Olin v. 1978 osallistunut 13-vuotiaana ainoaan klassisen shakin (pitkät miettimisajat eli 90 min. + 90 min.) turnaukseeni, tuloksena 1 voitto ja 4 häviötä. 30 vuotta myöhemmin sain päähäni osallistua Tampereella uudelleen viralliseen shakkiturnaukseen, jossa pelattiin viisi kierrosta. Olin silloin jo täyttänyt 40 vuotta. Ensimmäisessä pelissä sain vastaani vahvan lukioikäisen pojan Salosta, ja hän voitti minut tyylikkäästi. Seuraavalla kierroksella vaatimattoman oloinen ja hiljainen yläasteikäinen Henri Torkkola pöllytti minut huolella, vaikka hänen SELO-vahvuuslukunsa ei ollut kovinkaan paljon korkeampi omaani. Tämä Henri-poika on näköjään jatkanut kilpashakin parissa ja löysin nyt hänet FIDE:n listoilta kansainvälisellä vahvuusluvulla 2212. Hän on aktiivisesti pelaavien suomalaisten listoilla 75. sijalla. Kolmannella kierroksella hävisin päälle kuusikymppiselle miehelle, joten neljännelle kierrokselle alkoi kerääntyä jo paineita ja itseluottamus oli muuttanut vähin äänin Mongolian takamaille. Vastaani tuli nyt jo edesmennyt kuurosokea shakki-ikoni Tammer-Shakin riveistä. Tämä vähän yli viisikymppinen mies oli intohimoinen shakinpelaaja. Hänellä oli avustaja mukana, joka käsin tulkkasi hänelle siirtoni. Sen jälkeen hän sormeili loputtomasti pientä apulautaa, jossa nappulat pysyivät paikoillaan koloissa tikun päässä, muussa tapauksessa hän olisi kaatanut nappulat. Hän mietti siis siirtonsa mielessään visuaalisesti. Kun hän oli päättänyt siirtonsa, kertoi hän sen avustajalleen käsitulkkauksella. Hän pelasi aggressiivisesti ja olin nopeasti mielestäni ahtaalla ja pelkäsin tappiota. Pitkällä keskipelissä siirsin ja kerroin tulkille, että ehdotin tasapeliä. Kun tulkki otti miestä käsistä kiinni ja tulkkasi hänelle tasapeliehdotukseni, mies pudisti päätään tiukasti ja ynähteli… hän oli varma, että saa päänahkani ja voiton! Peli jatkui ja pian hän teki virheen, jonka vuoksi hän joutui yhä ahtaammalle ja lopulta hävisi pelin ajalla. Olin helpottunut voitosta ja samalla suunnattoman pahoillani hänen puolestaan. Oli kurjaa tuottaa suuri pettymys hänelle, vaikka hän aiemmin olikin ahneuksissaan kieltäytynyt tasapelistä ja olisi halunnut teurastaa minut ja ottaa koko pisteen. Viimeisellä kierroksella pelasin sisäsiistin tasapelin yläasteikäisen pojan kanssa. Pari vuotta myöhemmin kävin yhden syksyn ajan joka maanantai Tammer-Shakin peli-illoissa ja pelasin useita nopean shakin pelejä myös tätä kuurosokeaa miestä vastaan, miettimisajoin 15 min. + 15 min. Vartin peleissä hän joutui antamaan aivan liikaa tasoitusta, kun siirtojen tulkkaamiseen avustajan kanssa meni niin paljon aikaa. Todella hieno shakkipersoona, ja hän elää nyt hänen entisten pelikavereidensa muistoissa. Ei liene liioiteltua sanoa, että shakki oli hänen elämänsä.

Tämänkertaisen blogin päätän shakin järjestyksessään toiseen maailmanmestariin Emanuel Laskeriin. Hän piti titteliä hallussaan yhtäjaksoisesti 27 vuotta, vv. 1894-1921, mikä on edelleen ennätys. Hän oli saksalainen, mutta muutti v. 1937 vaimonsa kanssa Yhdysvaltoihin pakoon juutalaisvainoja ja kuoli siellä neljä vuotta myöhemmin 72-vuotiaana. Lasker on lausahtanut: “Kun näet hyvän siirron, etsi vielä parempi.” Se on (soveltaen) hyvä ohjenuora myös kirjoittamiseen.

Ja hei, löydät minut chess.com:n shakkipelisivustolta nimimerkillä “Shakkiheppu”. Tervetuloa hienon lajin pariin pitämään aivotoimintaa virkeänä!

Jaa sosiaalisessa mediassa:
Muisto yli 40 vuoden takaa2019-01-27T18:50:51+03:00

Kaikki haihtui bittitaivaaseen

2019-01-20T18:41:09+03:00

20.1.2019

Kirjoitin blogin jo melkein valmiiksi, mutta en viitsinyt välitallentaa. Totta kai onnistuin sitten painamaan jotain väärää nappia ja menetin koko tekstin.  Ehkä tekstin kadottaminen sopi hyvin yleisilmeeseen, sillä tämä päättyvä viikko oli muutenkin sellainen väsymyksen painama jakso, ettei uutta fiktiivistä tekstiäkään tullut rivin riviä. Joskus vain työ ja muu arki imaisee voimavarat, eikä saa välttämättömien askareiden jälkeen muuta aikaiseksi kuin levätä. Viikonloppukaan ei tällä kertaa ihan täysin palauttanut, joten tulevaan työviikkoon on lähdettävä akut hieman vaillinaisesti ladattuna. Sain sentään kuunneltua Mika Waltarin Mikael Karvajalan loppuun, joka oli aiemmin ilmoittamani 32 tunnin sijaan 34 tunnin pituinen äänikirja. Ensi viikon huilaan äänikirjoista eli työmatkapyöräilyn ainoana seurana ovat omat ajatukset. Sääennuste on luvannut kiristyvää pakkasta ja mahdollisesti lumisateitakin, joten saatan velttoilla joinakin päivinä ja kulkea bussilla töihin. Huomenna maanantaina olisi kuitenkin tarkoitus taittaa työmatka pyöräillen mukavassa yli kymmenen asteen pakkasessa. Pari talvea sitten kylmin pyöräilypäivä oli -18,5 astetta ja ihan vielä tarkeni polkea. Varpaita tosin oli muistettava liikutella kengissä koko ajan.

Blogitekstissä, joka katosi, kerroin kirjailija Anneli Kannon vierailusta Viita-akatemiassa, kun opiskelin siellä muutama vuosi sitten. Anneli oli hyvin lämminhenkinen ja inspiroiva, ja pian tuon vierailun jälkeen hän nousi valtakunnalliseen maineeseen, olihan romaani Veriruusut jo julkaistu Gummeruksen kustantamana v. 2008. Sen jälkeen häneltä ovat ilmestyneet mm. romaanit Pyöveli (Gummerus 2015) ja Lahtarit (Gummerus 2017). Anneli kirjoittaa kirjailijan elämästään kiinnostavia artikkeleita kotisivullaan (https://www.annelikanto.fi/), niitä kannattaa käydä siellä lukemassa.

Näköjään menetin toistamiseen tekstiä tästä kohdasta, kun piipahdin netissä välitallentamatta. No, ei muuta kuin samaa tekstiä vaihteeksi uudelleen kirjoittamaan: Tammikuu on kääntymässä lopuilleen ja on aika odottaa helmikuun puolella julkaistavaa Vuoden esikoisdekkari -kunniakirjaa, Vuoden johtolankapalkintoa ja Ulkomaisen jännityskirjallisuuden kunniakirjaa. Viime vuonna Suomen dekkariseuran nimeämä palkintoraati jakoi ne (mainitussa järjestyksessä) Heikki Valkamalle kirjasta Pallokala (Tammi 2017), Timo Saarrolle kirjasta Kuoleman kuukausi (Karisto 2017) ja unkarilaiselle Vilmos Kondorille. Viime vuonna julkaistiin toista sataa kotimaista jännityskirjaa, joten palkintoraadilla on ollut mittava urakka tutustua jokaiseen uuteen teokseen ja seuloa niistä palkittavat. Suomen dekkariseura on jakanut Vuoden johtolankapalkinnon vuodesta 1985 lähtien ja Matti Yrjänä Joensuu on voittanut sen peräti kolme kertaa: Harjunpää ja heimolaiset (Otava 1984), Harjunpää ja rakkauden nälkä (Otava 1993) ja Harjunpää ja pahan pappi (Otava 2003). Olen lukenut kaksi viimeksi mainittua kirjaa ja ne kyllä osuivat omaan lukijan makuuni, hienoja teoksia!

Jos Hukkuneet (Atena 2017) on vielä lukematta, suosittelen sinua tarttumaan siihen pian, sillä Papin kosto ilmestyy viimeistään 20.3. Ja vaikka olisit Hukkuneet jo lukenut, nyt on otollinen aika kerrata se, ennen kuin itsenäinen jatko-osa on saatavilla. PIKI:ssä näköjään on jo tehty joitakin varauksia Papin kostosta. Kirjakaupoista ja nettikirjakaupoista sen saa tietenkin hankittua jonottamatta heti, kun kirja julkaistaan. Ihan vinkkinä, Hukkuneet löytyy Adlibriksestä tällä hetkellä pyörryttävän edulliseen talvialehintaan 4,99 €. Se kannattaa hankkia sieltä vaikkapa lahjaksi, enkä ajattele nyt vielä välttämättä seuraavaa joulua.

Viikon kuluttua sunnuntaina taas lisää kuulumisia. Edesmenneen isäni sanoin: eletään jälleennäkemisen ihanassa toivossa.

Jaa sosiaalisessa mediassa:
Kaikki haihtui bittitaivaaseen2019-01-20T18:41:09+03:00

No ainakin äänikirjoista

2019-01-13T14:16:02+03:00

13.1.2019

Näinköhän tässä käy, että blogipäivitykset lähtevät maailmalle sunnuntaisin, vaikka kovasti lupailin maanantaiaamuja? Kun ikkunasta katsoo juuri nyt täällä Ylöjärvellä, aurinko paistaa taivaalta ja pakkasta on mukavat seitsemän astetta jos sitäkään. Maastopyörä pitäisi siirtää kylmävarastosta hetkeksi sisään eteiseen sulamaan, jos mielin huomenaamuna käyttää työmatkalla pyörän kaikkia vaihteita. Viime viikolla oli vaihtelevasti lumisadetta, suojaa ja sitten taas pakkasta, joten jotain pääsi jäätymään. Viime viikon saldo oli 4 pyöräilypäivää ja 120 km. Perjantaina löysäilin eli autoilin. Pahoittelen autoilun aiheuttamaa hiilijalanjälkeä.

Pyörämatkat töihin ja takaisin ovat viime viikkoina taittuneet kuin huomaamatta, kun ryhdyin kuuntelemaan äänikirjoja. Tällä hetkellä on kuuntelussa Mika Waltarin Mikael Karvajalka, jossa on hulppeat 32 tuntia kuunneltavaa. Jäljellä siitä on 12 tuntia, eikä aika ole käynyt pitkäksi. Jostain syystä olen välttänyt Waltarin tuotannon tyystin, mutta pari vuotta sitten luin Johannes Angeloksen, joka Mikael Karvajalan tavoin on historiallinen romaani ja kertoo Konstantinopolin valloituksesta v. 1453. Mikael Karvajalka taas on ajoitettu 1520-luvun kuohuvaan Eurooppaan. Luulen, että luen ja kuuntelen Waltarin tuotantoa jatkossakin. Voi olla, että äänikirjojen osalta tulen keskittymään enemmän elämäkerta- ja tietokirjoihin, kun taas kaunokirjallisuutta luen oikeana paperisena (miksei e-kirjanakin) kirjana. Fiktiivisessä kerronnassa kun on oma kerronnallinen merkityksensä jokaisella kirjaimenlyönnin asettelulla kappalejakoineen. Äänikirjat ovat sillä tavalla kuitenkin hieman eri juttu, vaikka hyvin tehtävästään suoriutuva eläytyvä kertojaääni voi toki tuoda sellaisia nyansseja esiin tekstistä, mitä paperiversiota lukien ei ehkä huomaa tavoittaa. Lopputulemana kai on, ettei perinteisen kirjan ja äänikirjan suhteen voi koskaan päästä mihinkään absoluuttiseen totuuteen, koska luku- ja kuuntelukokemus tulee aina kuitenkin olemaan jokaisen yksilön täysin subjektiivinen kokemus. Itse asiassa joulukuussa kuuntelin erään kirjan 1,5-kertaisella nopeudella, koska kertojaääni oli tosi ärsyttävä. Ja tuolla nopeammalla temmolla ääni oli ihan siedettävä ja kirjan pystyi kuuntelemaan sujuvasti, vaikka vauhtia olikin hiukan enemmän. Kokeilin toki vieläkin nopeampaa kerrontanopeutta, mutta kertojaääni alkoi muistuttaa liikaa Tikua ja Takua eli oravaa, eikä tarinan vauhdissakaan pysynyt enää mukana, vaikka oli pyörä kulkupelinä.

Mitä pyöräilyyn kuulokkeet päässä tulee, eihän sitä samalla tavalla kuule ympäristön ääniä. Työmatkani kulkee alusta loppuun pyörätietä myöten ja tärkein aisti on näköaisti. Pitää koko ajan seurata edessä olevaa liikennettä tai tulee noutaja. Risteyksissä jo maalaisjärki sanoo, että vauhti pois ja varaudu aina siihen, että autoilija tai jalankulkija päättää sittenkin tulla ensin, vaikka etuajo-oikeus olisi pyöräilijällä. Liikenteessä ei pitäisi koskaan olla kiire. Voisin kyllä kirjoittaa kokonaisen blogikirjoituksen omista virheistäni liikenteessä jalankulkijana, pyöräilijänä ja autoilijana, eikä se olisi suinkaan lyhyt yhteenveto.

Odottelen edelleen Papin koston kansikuvan lopullisen version julkaisua kustantajan internetsivuilla, jonka jälkeen uutisoin nämä uudistetut kirjailijasivuni julkaistuiksi.

Jos haluat tutustua siihen, mitä kirjailijana oleminen on Suomessa, suosittelen sinua lukemaan kirjailija J.P. Koskisen blogia Savurenkaita (https://jpkoskinen.wordpress.com/), jossa hän valottaa omaa kirjailijan arkeaan ja alan markkinatalouden lainalaisuuksia. Itse olen vasta kirjailijan taipaleeni alkupäässä (toivottavasti niin, enkä suin surminkaan jo sen loppusuoralla) ja toivon kovasti, että saan tilaisuuden jatkaa valitsemallani polulla. Tulen taatusti myöhemmissä blogikirjoituksissa avaamaan tarkemmin kirjoittamistani, mutta tässä kohtaa tyydyn toteamaan, että ilman sataprosenttista motivaatiota ei jaksaisi työpäivien jatkeeksi kirjoittaa riviäkään. Ja vilpittömin kiitos kirjoittamisen mahdollistumisesta lähtee vaimolleni, joka paikoin työntää ja toisin paikoin vetää minua eteenpäin, kun jaksamisen ja motivaation yhteenlaskettu summa on jostain inhimillisestä tekijästä johtuen laskenut alle mainitun sadan prosentin. Siinä mielessä Stephen Kingin osin elämäkerrallinen kirjoittamisopas Kirjoittamisesta tulee itselle hyvin lähelle, sillä tässä kirjassaan King kertoo, mikä vaikutus hänen vaimollaan on ollut koko Kingin kirjailijan uran ajan. Erityisen koskettava detalji on, mitä hänen vaimonsa teki, kun King toipui vakavasta auto-onnettomuudesta ja ryhtyi pitkän tauon jälkeen vaimonsa tuella taas kirjoittamaan.

Helsingin Sanomissa julkaistiin 2.1.2019 ranskalaisen kirjailijan Pierre Lemaitren haastattelu. Hänen esikoisromaaninsa Irene julkaistiin v. 2006, jolloin hän oli 56-vuotias. Sitä ennen hän sai käsikirjoituksestaan 22 kustantajalta hylkäyskirjeen, kunnes yksi niistä pyörsi päätöksensä ja kirja julkaistiin. Teoksesta tuli arvostelu- ja myyntimenestys. Ranskan arvostetuimman kirjallisuuspalkinnon Prix Goncourtin Pierre Lemaitre sai romaanista Näkemiin taivaassa vuonna 2013. Tämä romaani sittemmin filmatisointiin ja sen käsikirjoittajana Lemaitre sai viime vuonna César du cinéma -palkinnon. Rikoskirjailijana hän on saanut kolmasti kansainvälisen rikoskirjailijoiden liiton myöntämän Tikari-palkinnon. Helsingin Sanomien artikkelissa Lemaitre avaa haastattelussa mm. tällä tavalla:

“Aiemmin lähinnä kirjallisuuden­opettajana ja psykologina työskennellyt Pierre Lemaitre muistuttaa, että monien lukijoiden ja erityisesti monien toimittajien mielestä kirjailijaksi synnytään eikä sellaiseksi voi oikeastaan kehittyä tai kouliintua. Hän ei usko tällaista hölynpölyä. Romaanien kirjoittaminen on ammatti siinä missä joku toinenkin. Sen voi opetella. Taito vaatii jatkuvaa opettelua – etenkin jos haluaa olla työssään hyvä.

Kirjailijaksi Pierre Lemaitren (s. 1951) ajoi monille tuttu haave hypätä kirjallisuuden aidan toiselle puolelle. ”Luullakseni halusin kokeilla, millaista on olla toisessa roolissa. Sen sijaan, että olisin kirjoja ahmiva lukija, halusin kirjoittaa kirjoja toisten ahmittavaksi. Halusin nähdä, pystynkö siihen ja tuottaako se minulle samanlaista mielihyvää.”

Olen lukenut kolme Lemaitren kirjaa ja pitänyt kaikista niistä.  Mitä tulee hänen ensimmäisen kustannussopimuksensa saamiseen 22 hylkäyspäätöksen jälkeen, nousee monissa shakkikirjoissa siteerattu totuus elävästi mieleen: “vain häviämällä oppii voittamaan.”

Jaahas, tämänkertainen blogi taitaa olla aika lailla tässä?! En miettinyt etukäteen, mitä kirjoittaisin, mutta kaikki edellä kirjoitettu oli luultavasti päällimmäisimpänä ajatuksissa. Piti sanomani vielä, että kannattaa liittyä Suomen Dekkariseuran jäseneksi, jos olet kiinnostunut jännityskirjallisuudesta. Jäsenenä saat neljä kertaa vuodessa Ruumiin kulttuuri -lehden, etkä menetä enää tiedonjyvääkään kotimaisen ja ulkomaisen jännityskirjallisuuden ajankohtaisimmasta ytimestä.

Seuraavan kerran uusi blogi ensi sunnuntaina. Mukavaa alkavaa viikkoa!

Jaa sosiaalisessa mediassa:
No ainakin äänikirjoista2019-01-13T14:16:02+03:00

Loppiaisen jälkeen

2019-01-08T14:29:14+03:00

7.1.2019

Ja näin alkoi säännöllinen blogikirjoittelu joka maanantai. Itse asiassa tämänkin tekstin kirjoitan jo sunnuntain puolella ennen nukahtamista. Luultavasti en tule jatkossakaan kirjoittamaan blogia maanantaisin, vaan ainoastaan julkaisen tuolloin uuden kirjoituksen jo aamusta. Syy on yksinkertaisesti se, että arkipäivinä herätys on klo 06.05 ja maastopyörä liikahtaa 15 km:n työmatkalle viimeistään klo 06.50. Aamutoimet on rakennettu melkein minuutin tarkkuudella, jos pieni liioittelu sallitaan.

Viikonloppu sujahti tällä kertaa uusia nettisivuja pystytellessä kaiken muun viikonloppuun ajoitetun toiminnan ohessa. Ja nettisivujen savotan osalta ilmaantui yllättävän paljon ratkottavia ongelmia, joista hankalimmat on onnekkaasti jo miltei selätetty. Luulen, että tulevan viikon aikana saan vielä joitakin asioita viilattua kohdilleen. Tämä blogisivu täytyy myöskin sisustaa vielä kokonaan uusiksi, mutta juuri nyt on pääasia, että pystyin aloittamaan blogikirjoittelun. Pyydän siis vielä hieman kärsivällisyyttä, sivusto saa lähitulevaisuudessa kyllä uutta ilmettä ja lukijaystävällisyyttä.

Ei ole vaikea arvata, että muuhun kirjoittamiseen tuli parin päivän tauko edellä mainitusta puuhastelusta johtuen. Loppiainenkin livahti ohi niin, että muistin sen vasta… nyt. No, kävi loppiainen mielessä jo iltapäivällä, kun purimme joulukuusen koristeista ja kannoimme kuusen ulos. Joulu on nyt todellakin ohi ja arkisesti lähdetään kevättä ja valoa kohti. Tänään maanantaina (jep, kirjoitan tätä edelleen sunnuntaina) on tarkoitus työpäivän päälle illalla kirjoittaa käsikirjoitusta, joka on ollut jo jonkin aikaa työn alla. Papin koston sain puolestaan oikoluettua viikko sitten ja se on jo kustantajalla ja millä hetkellä hyvänsä matkalla kirjapainoon. Julkaisuajankohta on 20.3., mutta kirja tulee luultavasti helmikuun puolella saataville, ensin kirjakauppoihin ja hiljalleen siitä sitten kirjastoihin.

Tältä erää jätän tähän ja painun muutamaksi tunniksi nukkumaan, mutta toivottavasti jaksat jatkossakin palata lukemaan blogiani!

Jaa sosiaalisessa mediassa:
Loppiaisen jälkeen2019-01-08T14:29:14+03:00

Uusi sivusto päivitetty

2019-01-08T14:32:46+03:00

5.1.2019

Niinhän siinä sitten kävi, että tämä uusi sivusto tuli päivitettyä tässä kohtaa eli 5.1.2019.

Etusivun Papin koston kansikuva on otettu Atenan kevään 2019 katalogista, eikä kuva ole vielä varmuudella lopullinen. Kustantaja julkaisee kansikuvan netissä vasta sitten, kun lopullinen versio on valmis. Katalogista valokuvattuna Papin koston kansikuvan laatu on (etusivulta havaitun mukaisesti) heikkolaatuinen, mutta asia korjaantuu heti, kun lopullinen kansikuva on käytettävissä. En kuitenkaan enää malttanut odotella pidempään lopullista kansikuvaa, joten “taiteilin” sen katalogin kuvasta ja toteutin sivustopäivityksen. Lähiviikkojen aikana sivuston sisältö vielä täydentyy ja hioutuu, mutta se on nyt kuitenkin jo nähtävillä. Ja pääsen aloittamaan blogikirjoittelun.

Blogi-sivulta (jota luet juuri nyt) voitkin sitten seurata ajankohtaisia uutisia ja muita kuulumisiani. Olen ajatellut kirjoittaa blogiin viikoittain, joten voit lukea tästä eteenpäin uuden blogijutun joka maanantaiaamu. Kirjoituskuulumisten lisäksi kerron muita kuulumisia ympäripyöreästi maan ja taivaan väliltä. Ensi maanantaiaamuna sitten jo lisää eli ylihuomenna 7.1. Tervetuloa lueskelemaan!

Jaa sosiaalisessa mediassa:
Uusi sivusto päivitetty2019-01-08T14:32:46+03:00